perjantai 28. maaliskuuta 2014

Kenen elämää elän?

Tänään heräsin ennen kukonlaulua, ruokin ja ulkoilutin koiralaumani, ja lähdin ajamaan. Aurinko paistoi niin kauniisti, mietin mitä normaalit ihmiset tekevät. Joku ajelee töihin, joku kenties harrastuksiinsa, jollakin on vapaapäivä. Mitä minä teen? Menen sädehoitoyksikköön. Jotenkin voisin väittää että aurinkoisen kevätpäivän voisi aloittaa mukavamminkin.

Jälleen olo pään sisäpuolella oli sumuinen...kuitenkin oikeaan paikkaan päädyin. Lähdin ajoissa, koska olen ekaa kertaa menossa sädehoitopaikkaan. Sinne löytää kuitenkin pian perille, istun isoon aulaan odottamaan. Kahmaisen käteeni pari yhdentekevää lehteä. Räplään kännykästäni ääniä pois, kun hoitaja tuleekin jo huutamaan nimeäni. Täällä ei kainostella. Sinä siinä, syöpäpotilas numero 99. Ei vaan, ihan nimellä kutsutaan, ja kaikkihan tietää mikä meitä kaikkia vaivaa.

Hoitaja onkin todella ystävällinen ja neuvoo riisumaan yläosan paljaaksi. Sitten minut laitetaan makuulle selälleen "putkilaitteen" petille ja leikkaushaavat suojataan. Rintakehän päälle kiinnitetään valkoinen palikka-anturi, joka valvoo hengitystäni. Sen jälkeen saan ohjeet hengitysharjoituksiin. Todellakin, sädehoito tehdään hengitystahdistettuna, mikäli suinkin mahdollista. Se suojaa sisäelimiä (kai sydäntä ja keuhkoja) saamasta turhaan säteilyä. Hengitystä ohjataan käskyillä, "vetäkää keuhkot täyteen... ja pidättäkää hengitystä" sitten maksimissaan 20 sekunnin pidätys, ja sitten käsky "saa hengittää". Ei tuottanut kyllä minkäänlaisia vaikeuksia, väliajat sai hengitellä kaikessa rauhassa omaan tahtiin. Niinpä minulle kerrottiin että harjoitus onnistui ja sädehoito voidaan tehdä niin. Tässä on kyllä pakko kertoa, että tuli siinä odotellessa aivan epätodellinen olo. Makasin hämärässä huoneessa, putkimaisessa laitteessa. Ympärilläni kiersi outo valoilmiö edes takaisin. Häivähti mielessä tähtien sota, mitä ihmettä minä teen avaruusaluksessa! Huh. Miksi? Miksi juuri minut on kaapattu tälle matkalle!?

Tämän jälkeen pääsin putkesta pois ja vuorossa on kohdistuspisteiden tatuointi. Nämä pisteet tatuoidaan kylkiin ja rintojen väliin ja navan yläpuolelle siksi, että niiden avulla hoidot kohdistetaan sitten kun se jokapäiväinen rumba alkaa. Kysyin että minkäslaisista kuvioista saa valita ja virnistin? Hoitaja kysyi että mitä, ja oli hyvin hämmästyneen näköinen? Hymyilin ja sanoin että voisin haluta vaikka kukkia, tai kärpäsiä. Olin kuulemma ensimmäinen joka kysyy sellaista, mutta siinä vaiheessa hoitajakin jo uskalsi hymyillä.

Sitten minusta otettiin talteen tietokoneelle sormenjäljet, ja pienellä digikameralla oikein kasvokuva. Molemmat taltioidaan potilastietoihini, jotta asiat sujuvat vaivattomasti sitten kun joka päiväset käynnit alkavat - eli tunnistaminen on nykyisin tehty helpoksi.

Sitten minulle kerrottiin että kutsu sädehoitoon tulee postitse parin viikon kuluttua. Ei sitten kuin odottelemaan, taas :)


sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Miljoona ruusua

Kukkalähetti toi minulle ruusuja. Mutta taitaa nyt olla niin että povessani on myös toisenlainen ruusu, joka ei todellakaan tuo hymyä huulille.

Sairaalan lääkärin tokaisu tiistaina "ei kai tuo ole ruusu!" jäi mietityttämään. Ongelma vain jatkuu jatkumistaan, joten nyt ajattelin katsoa mitä netti kertoo ruususta. Vainoharhaisten ei pidä katsoa netistä mitään, koska varmasti täysin tervekin löytää itsestään helposti kaikki oireet moneen eri sairauteen.

Noh, joka tapauksessa näyttää päivänselvältä että se se on. Kipeä olo, rinta on turvonnut, aristava ja siinä näkyy tarkkarajainen punainen alue. Iho on tunnoton. Väsyttää, väsyttää ja vielä kerran väsyttää. Laittaisin valokuvan tähän, jos kyseessä ei olisi, niin noh, rintani.

Haavastani löytyi viljelyssä jonkin verran Staphylococcus aureusta, ja siihen määrättiin Kefexin-kuuri. Vaan eipä koko aikana ole tainnut olla haavassa erikoisemmin tulehdusta, vaan rinnan toisella laidalla. "Ruusu on yleinen ihon ja ihonalaisen kudoksen bakteeri-infektio. Sen aiheuttaja on lähes aina beetahemolyyttinen A-ryhmän streptokokki." "Tavallisesti lähellä ruusua on alue missä iho on rikki, mitä kautta taudinauheuttajat pääsevät ihoon."

Ei, minulla ei ole kuumetta, meillä se on sukuominaisuus. Voi olla vaikka kuinka kuumeinen olo, mutta lämpö ei nouse. Olen ollut edellisen kerran kuumeessa lapsena. Torstaina otetuissa verikokeissa CRP ei ollut koholla, no toisaalta takana jo Kefexin-kuuri ja muutama päivä Dalacin-kuuria.

Tiedän että edellä kerrottu on sekavaa. Täällä nyt sitten vain odottelen mihin suuntaan tilanne menee. Ei tietenkään pidä ajatella että tämä olisi vakavaa. Mukavaa tämä ei ainakaan ole.

perjantai 21. maaliskuuta 2014

Maastopyöräkuume

Kuumetta on, tauti on siis vakava. Poden ihan hirmuista maastopyöräkuumetta. On ihan pakko saada hankkia pyörä. Sellainen jolla täällä missä nyt asun, pystyisi ajelemaan.

Täällä ei tavallisella citypyörällä tai retkipyörällä tee mitään. Maantiet ovat kuoppaisia ja mutaisia, ja korkeuseroja löytyy paljon ja joka suuntaan lähtiessä. Pitää siis tarkoin miettiä millainen pyörä.

On kyllä ihan uskomaton valikoima nykyään, ja pää sekoaa kun koittaa netistä löytää tietoa. Jos löytää jostakin keskustelupalstalta itselle sopivan kysymyksen - vastausketju ainakin jossakin vaiheessa hajoaa kappaleiksi kun aktiiviharrastajat aloittavat pikkuasioilla hifistelyn ja kiistelyn siitä onko tuo vai tämä hilavitkutin parempi kuin se mikä minulla on. Huokaus. Lienee parempi vaan ensi viikolla tehdä kaupat, ajella jonkin aikaa ja sitten tietää paremmin minkälainen olisi pitänyt ostaa.

Mutta tällaisia haaveita elättelen. Arki on jotakin ihan muuta. Tänään kävin parissa kaupassa, tulin kotiin, imuroin ja pesin lattiat. Sitten söin ja nukuin pari-kolme tuntia. Että haave maastopyöräilystä on ehkä hieman etäinen vielä. Mutta se haave lähestyy, olen päättänyt.

Kanta-asiakaskortti

Käsilaukussa kannettavia kortteja on monenlaisia. Nyt niiden joukkoon tuli yksi lisää: siinä lukee AJANVARAUSKORTTI. Sen yläpuolella sana SYÖPÄTAUDIT. Olen siis kanta-asiakas.

Bonuksia odotellessa voin miettiä miksi rinta on edelleen tulehtunut. Se on kuumottava, osittain punainen ja iho on pinkeä. Käydessäni tiistaina leikkauksen "jälkitarkastuksessa" ei lääkäri, eikä hoitaja kumpikaan pitäneet asiaa kovin kummoisena. Lääkäri tokaisi että ei kai tuo voisi olla ruusu? Hän kehotti kuitenkin jatkamaan antibiootin syömistä. No olen syönyt 7.-16.3 Kefexin-kuurin ja siitä jatkettiin heti Dalacinilla 17. pvä alkaen, ja kuuri siis edelleen päällä. Sikäli tuntuu aika oudolta että jokin tulehdusta aikaansaava edelleen viihtyy siellä. Juuri luin paikkallislehdestä kuinka tämä alue johtaa sairaalabakteeritartuntojen tilastoja ylivoimaisesti maassamme. Vainoharhaista tai ei, olen muutaman ajatuksen tuollekin mahdollisuudelle uhrannut. No, nyt on edessä viikonloppu, mikä tarkoittaa sitä, että jos tilanne pahenee viikonlopun aikana, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin päivystys. Ja no, se ei ehkä ole ihan kovin kiva vaihtoehto. Eikä hyödyllinenkään.




tiistai 18. maaliskuuta 2014

Tuomiopäivä

Tänään oli sitten se päivä. Aamulla istuin hyvissä ajoin autoon, ja konemaisesti lähdin ajelemaan oikeaan suuntaan. Olin niin uppoutunut ajatuksiini, että kymmenen minuutin ajon jälkeen hätkähdin että mihin olen menossa ja miksi. Aivan koomassa siis.

En kyllä tietoisesti jännittänyt käyntiä, eli selailin odotusaulassa lehteä ja odotin vuoroani. Hoitaja haki minut ja sitten alkoi tietotulva. Asiat vilistivät silmissä ja sitten lääkäri sanoi että tätähän varmasti odotat, ja otti esiin paperin missä oli tiedot syöpätyypistäni. Paperi vilisti outoja termejä - ja niitä oli paljon.

kasvaimen tyyppi: duktaalinen
Gradus: 2
Tubulusmuodostus (1-3): 3
Tuma-atypia (1-3): 2
Mitoosit (1-3): 1
Imutieinvaasio: ei
verisuoni-invaasio: ei
perineuraalinen hermoinvaasio: ei
invasiivisen karsinooman läpimitta: 12mm
kasvainen kokonaisläpimitta: 12mm
DCIS luokka (WHO v.2012): 1
Lobulaarinen neoplasia: kyllä
vartijaimusolmukkeet (metast./kokonaismäärä): 0/2
rintakasvaimen poistomarginaalit:
superiorinen/inferiorinen (mm/mm): 9/20
mediaalinen/lateraalinen: 5/20
anteriorinen/porteriorinen: 6/10
lyhin DCIS:n resektiomarginaali: 8mm anteriorinen
kasvaimen pTMN-luokitus (v-2012) : pT1cN0
 
reseptoritutkimus:
estrogeenireseptori (ER)
positiivisten solujen %-osuus (0-100): 70
progesteronireseptori(PR)
positiivisten solujen %-osuus (0-100): 100
HER2 CISH: neg (her2ehc 0/1+)

Ki67 (%): 7

Eikä tuossa vielä läheskään kaikki. Tavoite sinänsä sekin, että löytäisi jostakin edes selityksen noihin kaikkiin termeihin. Ei ehkä onnistu. Kaiken kaikkiaan ymmärsin sen, että kävi tuuri. Jos en olisi osallistunutkaan tähän mammografiaseulontaan, vaan vaikka vasta seuraavaan 2 vuoden kuluttua, olisi tilanne ollut jo paha. Näin lääkäri sanoi.

Vielä on niin pölähtänyt olo ettei tuota sisäistä. Konkreettista oli se tieto, että sytostaatteja ei käytetä. Saan sädehoitoa 5-6 viikkoa (lopullinen päätös tehdään sädehoitoyksikössä). Tämän lisäksi syön 5 vuotta Tamofenia, koska kasvaimeni oli hyvin hormonipositiivinen ja saa "ruokansa" niiltä.

Haavan tilannetta arvioi myös hoitaja, joka oli ekspertti haavahoidossa, ja hänen arvionsa oli että kanttinauhahoidon voi nyt heti lopettaa ja alkaa vain suihkuttelun pari kertaa päivässä. Hänen arvauksensa oli että haava olisi ummessa jo 1-1,5 viikossa! Rinnan turvotusta hekin ihmettelivät ja todettiin vain että syön sen uuden antibioottikuurin loppuun. Eiköhän tämä tästä.

Itsellenikin oli yllätys että ensimmäisen kerran purskahdin itkuun kun lääkäri kertoi uutisen siitä, mitä hoitoja minulle tulee. Sekunti lauseen "ei sytostaattihoitoja" jälkeen kyynelet alkoivat tulvia. Lääkäri nousi ylös, haki paperia ja asetti ne eteeni pöydälle. Varmaan aika usein tunteet ovat pinnassa sen pöydän äärellä. Toisen kerran itku tuli kun pääsin autoon istumaan.

Nyt sitten ihmettelen oloani, rinta on edelleen hiukan turvonnut ja kipeä. Lisäksi kurkku kiusaa. Käyköhän nyt niin että flunssa iskee päälle kun stressi vähenee. Ei se mitään, antaa tulla vaan. Flunssa on vaan flunssa.

maanantai 17. maaliskuuta 2014

Kuuden desin implantit?

Tänä aamuna sitten kävin taas hoitajalla. Laskin että oli haavahoitokäynti numero 11. Haavaontelo on pienentynyt hienosti, ja nyt alkaa olla toiveita että se jossakin vaiheessa umpeutuu. Nyt alan jo tosissani uskoa siihen että joku päivä pääsen vielä saunaankin.

On nyt sitten vaan joku ihmeellinen toinen murhe. Hoitaja kutsui lääkärinkin ihmettelemään asiaa. Rintani on toiselta laidaltaan (ei siis haavan puoleiselta, vaan kainalon puoleiselta) aivan punainen. Se on turvonnut ja pinkeä. Ei meinaa liiveihin mahtua, ihan kuin olisi laitettu muutaman desin silikooni-implantit. Lääkäri tuumaili ja ihmetteli hetken ja määräsi sitten heti perään uuden antibiootin, tällä kertaa anaerobisiin bakteereihin paremmin tehoava Dalacin. Lääke pitää ottaa 4 kertaa päivässä, joten siinäpä uusi harrastus.

Tulehdus ei siis näytä ainakaan toistaiseksi olevan lähellä haavaa. Miksi sitä on, on mysteerio. Onko kainalossa oleva poikittainen leikkausarpi jotenkin tukkeuttanut imusuonistoa ja siksi neste kerääntyy nyt rintaan. Ehkä saan huomenna vastauksia asiaan.

Jälleen on ollut sairas olo, mutta siitä huolimatta vietin mukavan päivän. Tapasin ystäväni ja nautimme kevään auringosta.

Vihlovan palleron kanssa menen sitten huomenaamulla lääkäriä tapaamaan sairaalaan. Pitäisi täytellä joku esitietolomakekin tässä illan aikana. Katsoin että lomakkeessa kysytään "oletko kokenut viime aikoina ahdistuneisuutta tai alakuloa?" "Koetteko tarvitsevanne psyykkistä apua tai vertaistukea (kuten tukihenkilöä)?"  Hohhoijaa, kukapa ei :)




Ketuttaa kuin pientä oravaa

Uusi aurinkoinen viikko on alussa, on ollut kovin keväistä, mutta tämä aamu alkoi kirpakassa 7 asteen pakkasessa. Jo eilen illalla käydessäni suihkussa totesin että tilanne ei ole edes niin hyvä, kun olisin toivonut - eikä sekään ole mielestäni paljon.

Söin eilen illalla viimeisen pillerin kymmenen päivän antibioottikuuristani. Siitä huolimatta vasen rinta on nyt aivan selkeästi tulehtunut. Se on kipeä, turvonnut, iho on pingoittunut ja punainen ja minua v....aa.

Tottakai nyt sitten päässä pyörii vaikka mitä. Antibioottikuuri määrättiin alustavan labratuloksen perusteella, näytteessä oli streptokokkia. Mutta mikähän siellä nyt sitten muhii, jotakin jota ei pikku-antibioottikuuri haittaa?

Ei enää jaksaisi viivytyksiä. No, kohta menen taas terveyskeskukseen haavahoitoon niin katsotaan mitä asialle tehdään. Ja huomenna on sitten leikkauksen jälkitarkastus tuolla sairaalassa - jännittää hiukan sekin joudutaanko hoitoja nyt sitten lykkäämään tämän takia, ja kuinka paljon.

Aina ei saa mitä tilaa.

lauantai 15. maaliskuuta 2014

Kita kiinni, huuhkaja!

En ole kovin taikauskoinen.

Silti en tänä keväänä halua maaliskuun iltoina mennä ulos katselemaan tähtiä tai revontulia, tai edes haistelemaan raikasta ilmaa. Viime keväänä lähistöllä reviiriään pitävä huuhkaja huhuili useaan otteeseen maalis-huhtikuussa.

Joskus ammoisina aikoina pidin koulussa kirjaesitelmän aiheenani Margaret Cravenin kirja Kuulin pöllön kutsuvan. Kirja on loistava, luin sen myöhemmin alkuperäisteoksena I heard the owl call my name.

Intiaanit uskovat aikansa tulleen, kun pöllö kutsuu heitä. Lienee paras pysyä sisällä iltahämärän koittaessa.


keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

Onnen avaimet

Ajattelin tänä aamuna, että blogini on nyt tullut semmoiseksi hukkaputkeksi, jonka kautta päästän paineet ulos. Siis ikävät asiat jotka painavat mieltä, ja joilla en viitsi läheisiäni vaivata, ainakaan kovin paljoa.

Lienee siis aika kertoa teille lukijat (olen yllättynyt kuinka paljon teitä on!) että tämä syöpädiagnoosi ei ole tuonut mukanaan pelkästään huonoja asioita.

Ensinnäkin tämä pysäytys on ollut erinomainen tilaisuus miettiä mikä on elämässä tärkeää. Tiedän että kuulostaa kliseeltä, mutta näin vaan on. Olen aina ollut ihminen joka miettii ja analysoi asioita, myös sitä mikä on elämän tarkoitus, mihin haluan aikani käyttää ja keiden kanssa. Mutta vasta tämä, tieto elämän rajallisuudesta sai ajatukset kirkkaiksi. Tieto siitä että elämä saattaa olla niinkin rajallista, että sitä on jäljellä kuukausia. Nyt joku voi todeta että kyllä monen elämä katkeaa yhtäkkisesti, vaikka liikenneonnettomuudessa. Tällainen äkkikuolema on kuitenkin henkilön itsensä kannalta "helppo" vaihtoehto. Ei tarvitse kokea sitä tuskaa, että epäilee menehtyvänsä hiljaa kitumalla.

On tullut tehtyä listoja. Listoja siitä, mikä on elämässä tärkeää. Miten haluaa arkensa viettää, mihin vielä haluaisi ehtiä matkustaa. Olen jopa pohtinut keitä ihmisiä haluaisin tavata, siis sellaisia joita en ole vuosiin tavannut. Olen miettinyt mitä haaveilisin saavani itselleni. Pääosa haaveista on hyvin pieniä ja konkreettisia. Jokaisella on varmasti asioita, joita olisi kiva tehdä, mutta joita ei vain tule tehtyä, kun arki painaa päälle!

Suosittelenkin kokeilemaan ajatusleikkiä: mitä jos tietäisin että minulla on aikaa puoli vuotta? Kenelle haluaisit sanoa että hän on sinulle tärkeä ja ihana, kenet haluaisit viedä pitkälle nauruntäyteiselle illalliselle? Kenen kanssa haluaisit tehdä vaelluksen, mukavan matkan, tai mitä vaan? Niin paljon jää tekemättä siksi että elämässä on aina kiire ja tekemättömiä töitä! Miksi?

Olen myös pohtinut mitä haluaisin itselleni. Mihin haluaisin käyttää enemmän aikaa, jotta itse voisin paremmin. Tarkoitan tällä nyt lähinnä fyysistä hyvinvointia. Voinko liikkua enemmän ja monipuolisemmin. Voinko hankkia lisää tietoa ravitsemuksesta ja toteuttaa ideoita omassa pöydässäni. Miten voisin saada ulkonäköäni muuten kohenemaan (no tottapuhuen liikunta ja ruoka ovat kyllä ne tärkeimmät tekijät tässä). Voisinko uhrata hieman aikaa vaatevarastoni läpikäymiseen.

Kotona tulen viettämään ison osan ajastani tulevina kuukausina. Nyt on loistava aika pistää paikat siihen kuntoon kun olen aina toivonut niiden olevan. Voin luopua turhasta tavarasta kokonaan, mikä on sangen vapauttavaa!

Pitkästä aikaa minulla on todellakin mahdollisuus keskittyä itseeni. Ensimmäistä kertaa teini-iän jälkeen.

Saattaa kuulostaa pähkähullulta, mutta silläkin uhalla kerron teille. Tunnen olevani hyvin onnellinen.

(Olisin äärimmäisen onnellinen, jollei olkapäälläni istuisi se karvainen pinkki rumailmeinen otus).




tiistai 11. maaliskuuta 2014

Syöpäriskiä vähentävät elämäntavat?

Tätä asiaa on omalle kohdalleni tullut nyt joka tuutista. Siitä puhutaan lehdissä, kirjoissa, netissä ja kahvipöytäkeskusteluissa.

Oikein hyvä, että asiasta tiedotetaan, mutta onko kukaan ajatellut että tämä  kommentointi saattaa sattua ja syvälle niihin, joilla syöpä on jo todettu?

Punaisen lihan syönti ei ole ollenkaan terveellistä, ei sitä pitäisi niin paljoa syödä! Ei ole todellakaan ollut varaa syödä punaista lihaa paljoa, eikä kyllä oikeastaan haluakaan. Liharuokaa ehkä kerran viikossa tai kahdessa. Lisäksi jonkin verran kinkkuleikettä välillä, makkaraa harvemmin kuin kerran kuussa.

Runsaasti eri värisiä vihanneksia ruokavalioon, ja syöpäriski alenee. Vihanneksia, hedelmiä ja marjoja olen vetänyt koko ikäni ihan himooni. Ja tässä ollaan!

Aktiivinen raskas fyysinen liikunta, etenkin nuoruusiässä ennaltaehkäisee syöpää. Niinpä, ei olisi ehkä ollut mahdollista liikkua paljon enempää.

Mutta nyt, tähän voi tarttua, aktiivista liikuntaa en ole harrastanut viime vuosina. Jollei sitten lasketa koirien kanssa lenkkeilyä, omakotitalon huolto- ja puutarhatöitä, jotka olen tehnyt yksin. Fyysinen, raskausasteeltaan kuntosaliharjoittelun tasolla oleva työ tähän päälle. Juu syyllistämiseen tämä on oiva halko jolla lyödä, et ole liikkunut riittävästi!

Sokerina pohjalla, ylipaino on merkittävä riskitekijä kun puhutaan rintasyövästä. Aivan, minulla on ollut ylipainoa noin 20 vuotta. Viimeisten vuosien aikana arviolta viitisentoista kiloa.

Selvä homma, olen itse aiheuttanut ELINTAVOILLANI syövän itselleni! Huonolla tuurillahan ei ole osuutta asiaan, koska kaikki on itse aiheutettua.

Tässä tilanteessa mieli on muutenkin herkkä, niin tuntuu todella pahalta kuulla tällaisia suoria vihjailuja. Tottakai pääsen tästä yli. Olen aikuinen ihminen ja mielenterveyteni on aika vankalla pohjalla. Siitä huolimatta on pakko sanoa: miettikää ihmiset mitä sanotte. Toisten tuomitseminen tuntuu olevan hyvin yleinen harrastus.

Maailma olisi niin paljon parempi paikka jos ihmiset haluaisivat olla hyviä toisilleen.




perjantai 7. maaliskuuta 2014

Kanttinauhaa, antibioottia - ja juhlan odotusta

Se oli sitten seitsemäs käynti terveyskeskuksessa haavaa hoidattamassa. Tympii. Tai ei siinä mitään, hyvää hoitoa siellä saa, mutta kyllähän sitä kuvitteli että kun kolme viikkoa leikkauksesta on kulunut, teen kaikkea muuta kuin nukun päikkäreitä ja ravaan terveyskeskuksessa.

Jostakin syystä eilen oli erityisen outo päivä, oli kipeä olo. Väsytti, ja hiukan särkikin. Jos vasenta kättä liikutti huolimattomasti, se sai aikaan ihan kunnon vihlaisun. No, lomalla kun olen, niin otin rennosti. Kotityöt jäivät vähiin. Lueskelin, nukahtelin ja välillä koitin aikaansaada jotakin pientä.

Tänään kun haava hoidettiin, oli selkeästi jo merkkejä siitä, että suunta saattaa olla parempi. Erite oli muuttunut kirkkaaksi (aiemmin se oli sellaista Betadinen väristä). Ontelon "rassaus" myös jonkin verran tuntui, mitä voi ehkä pitää paranemisen merkkinä. Edelleen ontelo täytettiin sillä sinisellä kanttinauhalla. Viljellystä näytteestä oli löytynyt pieni määrä jotakin streptokokkia, joten lääkäri laittoi sähköisen reseptin antibiootista. Nyt on hiukan toiveikkaampi olo ja mieli.

Tosin kaupan, apteekin ja vanhempieni kahvipöydän kautta kotiin tultuani olin taas poikki. Tuntuu naurettavalta, mutta minkäs teet. Lehti käteen ja puolen tunnin unet. Juu, ei se lehti olisi ollut välttämätön!

Huomenna on jännä päivä, lukion luokkakokous. Melkoisen jännittävää nähdä hyvin läheisiksi tulleita ihmisiä, joista ei kuitenkaan suurinta osaa ole tavannut yli kolmeen vuosikymmeneen! Naisellisia ongelmia edessä...tykkään käyttää v-aukkoisia paitoja, ei taida löytyä helposti päällepantavaa kun nyt ei voi kovin "antavaa" kaula-aukkoa käyttää, ettei haavan siteet näy. Yhdelle luokkakaverilleni olen tämän uusimman uutiseni jo netin kautta kertonut, olen ollut hänen kanssaan muutenkin yhteydessä enemmän kuluneina vuosina. Ajattelin että on itsellenikin helpompaa huominen, kun on joku joka tietää tilanteeni. Toivotaan että huomenna en  ole kovin unitautinen. Mukavaa odotella huomista!


keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Pessimisti ei pety

No ei vaan, en todellakaan ole pessimisti. Pikemmin iloinen hullu. Siitä huolimatta tänään hiukan ketutti käydä taas hoidattamassa haavaa, läsnä oli hoitajan lisäksi tällä kertaa myös lääkäri. Ei kuulemma syytä huoleen, kaikki vaikuttaa olevan ok. Eritteestä lähetettiin silti varmuuden vuoksi näyte labraan. Sisältäni vedettiin puoli metriä sinistä (tai nyt ruskeaa) kanttinauhaa, ja se korvattiin uudella. Onneksi ei tullut yhtä ällö olo kuin eilen.

Poistullessa poikkesin kauppaan pikaisesti, ja matkaani tarttui ilopipo. Jos sitä joskus vaikka pään suojaksi tarvitsen. Voi olla, voi olla että en - mutta nyt se on joka tapauksessa olemassa, ja symboloi sitä että olen jollakin tasolla hyväksynyt tulevaisuuden.


tiistai 4. maaliskuuta 2014

Onneksi mua ei kukaan rakasta!

Otsikko ei ole sääliä havittelevan syöpäsairaan huomiohakuisuutta. Se on ihan todellinen ajatus. Se ajatus tuli päähäni silloin kun kuulin ensimmäistä kertaa lääkäriltä puhelimessa että sairastan rintasyöpää.

Onneksi mua ei kukaan rakasta! Olisi kamalaa kertoa jollekin miehelle, jonka maailman keskipiste olisin, että elämäni on nyt vaakalaudalla. Mutta ei, sellaista miestä ei ole.

Tottakai koen olevani rakastettu, molemmat lapseni varmasti rakastavat minua, samoin vanhempani ja lisäksi muutama muu. Lisäksi yksi mieskin, mutta suhteemme ei ole niin tiivis että hänen maailmansa pyörisi minun ympärilläni.

Tässä vaiheessa elämää olisi todella iso asia, jos olisi aina olkapää, johon nojata. Käsi joka silittelisi uneen kun uni ei muuten tule. Kuuntelisi huolet ja murheet. Mutta, kuten todettu, on paljon parempi ettei nyt ole ketään joka tulenpalavasti rakastaisi minua. Koska tällainen sairaus musertaisi hänet.

Tajusin jokin aika sitten, että syöpädiagnoosilla on tässä mielessä iso sosiaalinen merkitys. Jos etsii uutta parisuhdetta, missä vaiheessa voisi läväyttää pöytään tiedon, että olen muuten vakavasti sairas? Jos menisin tänään treffeille, missä vaiheessa päästäisin miehen kurkkaamaan kaula-aukostani? Sivellisyys vaatisi nyt sitten ainakin pari kuukautta...jotta haavat parantuvat. Mahtaisi siinä tavis-mies jo miettiä mihin uskontokuntaan kuulun?

Tänään hupailin selaamalla yhden deittisivuston miesten ilmoituksia. Joka lähtöön löytyy urosta. Ihmeellistä minusta oli se, että joukossa oli paljon jopa alle 2-kymppisiä. Oli ilmoituksia joissa kuvattiin selkeästi että "keksitään jotakin kivaa tekemistä". Ilmoituksia joissa ei ollut kuvaa, oli valtaosa. Halutaan pysyä anonyymeinä. Moni mies etsii kaunista naista. Ihan selkeetä joo, mutta kuinka pitkälle parisuhteessa se kauneus auttaa? Ja onko varmaa ettei se katoa?

Laadinkin nyt ilmoituksen itsestäni:
Kaunis, urheilullinen, hoikka, rikas, menestyvä, terve 49-vuotias neitsyt etsii unelmiensa prinssiä.

Siinäpä varmaan tärkeimmät. Ai niin, pitäisi olla 18 v. No voihan sen asian valehdella tuohon ekaan ilmoitukseen? (Ja tässä vaiheessa ne lukijat, jotka tuntevat minut, tikahtuvat nauruun!)

Haavahoitokäynti nro 5

Tänään oli sitten terveyskeskuksessa minulla eri hoitaja, huomattavasti iäkkäämpi kuin edellisillä kerroilla hoidon tehnyt. Otteet ja idea olivat toisenlaiset. Hän sanoi ettei missään nimessä vielä saisi toivoakaan haavan umpeutumista, koska jostakin erittyvän kudosnesteen pitää päästä pois!

Pitkällä tikulla hän ensin tutki ontelon koon. Ja näytti myös minulle senttimäärät kuinka paljon tikku upposi mihinkin suuntaan. Joo, itse en kyllä niin isoja jauhelihapihvejä juurikaan tee, joten arvio hiukan muuttui, tai siis lähinnä oma ajatukseni poistetun kudospalan koosta. Tämän jälkeen hän huuhtoi ontelon puhdistusaineella, ja paineli ihan reippain ottein sen sieltä poiskin. Sitten hän otti sinistä "kanttinauhaa" ja alkoi työntää sitä onteloon. Tämä nauha kuulemma pitää tulheduksen poissa ja samalla haavan auki. Nauhan pää jätettiin suuaukolle odottelemaan huomista. Siitä vetämällä se sitten vaihdetaan.

Tässä vaiheessa huomasin lievää pahoinvointia. Jotenkin se tunne, että joku "kopistelee" kehoni sisällä olevassa aukossa tikulla...se oli outoa. Onneksi pahoinvointi lieveni ja pystyin ajamaan kotiin, tosin oli tarkoitus mennä kaupan kautta, se jäi tekemättä nyt.

Haavan päällä on nyt isot sidetaitokset teipillä kiinni. Olo on hiukan pölähtänyt. Rinta hitusen kipeä - ja ajatukset harhailevat. Tänään pari ystävääni lähtivät matkalle, johon hetken olin innoissani myös menossa. Voi vain todeta että onneksi peruin lähtöni, en olisi tässä kunnossa voinut kuitenkaan matkustaa.