keskiviikko 23. heinäkuuta 2014

Polkypyöräilyä

Melkein pari viikkoa onkin vierähtänyt, ja kirjoittaminen on jäänyt. Helteet ovat hellineet suomea. Se on kumma tabu että ei täällä voi sanoa inhoavansa sitä että on liian kuumaa. Pitää kuulemma olla vain tyytyväinen kun kerrankin on lämmintä.

Täällä netissä uskallan kyllä kertoa että vihaan pakkasta, vihaan sitä että pitää pukea valtavasti päälle jotta voi mennä ulos. Inhoan sitä tunnetta mikä tulee keuhkoihin jos pakkasessa liikkuu rivakasti.

Yhtälailla inhoan hellettä. Miksi sitä pitäisi rakastaa. Vanhukset, huonokuntoiset ja sydänvikaiset voivat todella huonosti. Samoin monet eläimet. Siitäkö pitäisi olla vain tyytyväinen?

On totta että säätilasta on suotta olla pahoillaan koska se on asia johon ei voi vaikuttaa. On vain kestettävä se mikä on kulloinenkin olotila. Huonetilan jäähdytyslaitteen hankinta on kyllä käväissyt mielessä moneen kertaan jo, etenkin silloin kun herää klo 4 aamuyöllä yltä päältä hiessä. Kaikki ikkunat auki, mutta ulkoakaan ei tule yhtään viileämpää yöilmaa!

No helteestä huolimatta käväisin maanantaina hakemassa itselleni käytetyn polkupyörän, jonka yksi ystäväni minulle lahjoitti. Hieno ja kallis pyörä, joten olen todella kiitollinen! Pitkän sairaslomajakson jälkeen ei olisi mahdollista tuollaista pyörää noin vain ostaa.

Heti maanantai-iltana polkaisin ensimmäisen viiden kilometrin lenkin. Saattaa kuulostaa vähältä, mutta metsätie jota ajoin, oli kyllä vaativa sekä pohjaltaan että korkeuseroiltaan. Vastaa varmasti ainakin kymmentä kilometriä asfaltilla. Eilen illalla tein uudestaan saman lenkin, ja nyt oli tunne vieläkin mahtavampi. Jännä kuinka paljon pyöräillessä saa itsestään tehoja irti, ainakin tässä vaiheessa kun painoa on vielä rutkasti liikaa. Joten voin suositella! Lisäksi pyöräily on armeliasta nivelille, polveni on kenkkuillut kuukauden verran muttei pyöräillessä juuri edes tunnu.

Nyt suoraansanoen odotan sitä, että ilmat hiukan viilenisivät. Sitten uskaltaisi kenties tehdä jo pidempiäkin lenkkejä. Jotenkin jännää, ettei luota kuntoonsa vielä yhtään. Toisaalta, eihän siitä ole kuin kolmisen kuukautta, kun matka sängystä jääkaapillekin tuntui ylipääsemättömältä. Nyt on tilanne sentään paljon parempi. Uskaltaako siitä jo iloita? No ainakin hiukan!

torstai 10. heinäkuuta 2014

Millä nainen saa itsensä kauniiksi?

Joka ikinen nainen haluaisi olla kaunis. Näin uskon, tai on ainakin joskus halunnut, ennen kuin on luovuttanut.

Kyllähän kaikkea mahdollista on tarjolla. Myydään ihmeitätekeviä voiteita ja seerumeita, ihan käsittämättömiin litrahintoihin. Myönnän itsekin että joskus ei edes tajua katsoa pakkauskokoa, vaan ostaa tuotteen muilla perusteilla. Mutta aivan vastaavan tuotteen, isommassa pakkauksessa, saattaa saada samaan hintaan kun vain huomaa hiukan vertailla hintoja. Ja jos todella miettii, mitkähän kauneudenhoitotuotteet ovat ihan rehellisesti tehneet ihmeitä? Oma listani on lyhyt: hiusöljyt ovat mahtavia tuotteita, jotka ovat vaikuttaneet hiusten kuntoon enemmän kuin kaikki elämän varrella käyttämäni ihmeshampoot ja -hoitoaineet yhteensä. Nyt käytänkin halpoja täysin hajustamattomia ja lisäaineettomia hoitoaineita ja shampoita. Ja hiukset paremmassa kunnossa kuin vuosiin. Ihonhoidossa must ovat kuorintahansikkaat, joilla saa kuolleen ihosolukon pois - ja taas paljon halvemmalla kuin käyttämällä jotakin kuorinta-aineita! Kuivan ihon kosteutukseen mahtava tuote on kookosöljy. Voi sitä syödäkin, mutta oma purkkini kyllä kuluu lähinnä ihovoiteena. Etenkin talvella se on verraton ihon hilseilyn lopettaja ja kesällä auringon kiusaamalle iholle paras mahdollinen tuote. Siinäpä ne suurimmat ihmeidentekijät!

Kauneushoitolat myyvät mitä ihmeellisempiä hoitoja ja kirurgiset toimenpiteet ovat arkipäivää jo suomessakin. Niitä hoitoja ottavat ihan tavallisetkin ihmiset, eivät vain rikkaat. Itse olen käynyt kerran kosmetologikoululla ihonpuhdistuksessa, siitä on arviolta 25 vuotta. Voi olla että vaikutukset ovat jo kadonneet.

Pysähdyin tässä puolen vuosisadan kriisissäni katselemaan peiliin miettien että tarttis tehrä jotain. Siis ulkonäölle.  Fakta on se, että ne toimet, jotka eniten kohentaisivat ulkonäköäni olisivat ihan ilmaisia. Muutama kilo pois, ryhti kunnolliseksi, terveellistä ruokaa ja ulkona liikkumista. Sillä matkalla nyt ollaan.

Tähän mennessä on sädehoitojakson loppumisesta pudonnut n. 7 kiloa. Se lähti helposti, mutta itsekuria vaatii toki syödä noin puolet siitä mitä tavallisesti ja liikkua vähintään tunti päivässä. Lenkkeily on kuitenkin ihan selkeästi parantanut mielialaa ja olen itseeni kaiken kaikkiaan tyytyväisempi. Myös lyhyitä hölkkäpätkiä on jo kuulunut kävelyn lomaan. Sanalla sanoen mahtavaa.

Sen verran urheilutaustaa minulla on, että tiedostan hyvin mitkä vaarat vaanivat kun tällaisena melko huonokuntoisena yhtäkkisesti innostuu kuntoilusta. Päätavoitteeni on nyt pitää itseni aisoissa, eikä tehdä mitään tolkuttoman paljoa. Myös puutarhatyöt ovat kuluttavia ja samalla liikkuu ihan huomaamatta. Kun käyttää rautakankea, lapiota ja kottikärryjä, ei ehkä sinä päivänä kannata rautatankoja sisällä paljoa liikutella. Kohta toivon mukaan pääsen aloittamaan pyöräilyn.





maanantai 7. heinäkuuta 2014

Ahdistaa

Jotenkin on nyt muutaman päivän ajan ollut tosi ankea olo välillä. Onneksi vain välillä. On surettanut se, kuinka vaikeaa joillekin ihmisille positiivisuus on. Monelle negatiiviselle voimiani syövälle ihmiselle olen vuosien mittaan jo kääntänyt selkäni ja ollut tekemisissä mahdollisimman vähän.

Mutta tiedättekö, aina se ei ole mahdollista. Ei silloin, jos tuo ihminen on sinulle hyvin läheinen. Sitä vaan koittaa jotenkin luovia, koittaa opettaa ajattelemaan asioista positiivisemmin.

Makuja on monia, ja tapoja tarkastella asioita on vielä enemmän. Myös joidenkin tahdittomuus ja käytöstapojen puute on ahdistanut. Oikein kovastikin. Kuinka paljon mukavampaa elämä onkaan jos otetaan muut huomioon - enkä nyt tarkoita mitään ulkokultaista teeskentelyä. Ihan vaan rehellistä ja empaattista suhtautumista toisiin.

Nämä kaikki ajatukset ovat risteilleet päässäni, yhä enemmän sen jälkeen kun osallistuin sukujuhlaan lauantaina. Tämän päivän kruunasi se, kun isäni mainitsi siskonsa kuolleen rintasyöpään 14 vuotta sitten. Kaikkihan me kuollaan kuulemma. Ei siinä mitään, mutta tarinaan lipsahti hänen siskonsa nimen tilalle MINUN nimeni. Tilanne oli minulle karmiva, en voi muuta sanoa. Eikä tietystikään mitään pehmittelyjä tai anteeksipyyntöä. Ei tietenkään.

Kirjoitin tämän asian tänne, siksi että nyt lopetan näiden ajattelemisen. Voin vain todeta että ympärilläni olevat ihmiset opettavat minua olemaan parempi ihminen. Minä en halua olla kova, kylmä, tunteeton, negatiivinen enkä töykeä. Onneksi minulla on eväät olla jotakin muuta. Koitan tulla paremmaksi ihmiseksi, koitan kovasti. Töitä sillä saralla riittää.