Jotenkin on nyt muutaman päivän ajan ollut tosi ankea olo välillä. Onneksi vain välillä. On surettanut se, kuinka vaikeaa joillekin ihmisille positiivisuus on. Monelle negatiiviselle voimiani syövälle ihmiselle olen vuosien mittaan jo kääntänyt selkäni ja ollut tekemisissä mahdollisimman vähän.
Mutta tiedättekö, aina se ei ole mahdollista. Ei silloin, jos tuo ihminen on sinulle hyvin läheinen. Sitä vaan koittaa jotenkin luovia, koittaa opettaa ajattelemaan asioista positiivisemmin.
Makuja on monia, ja tapoja tarkastella asioita on vielä enemmän. Myös joidenkin tahdittomuus ja käytöstapojen puute on ahdistanut. Oikein kovastikin. Kuinka paljon mukavampaa elämä onkaan jos otetaan muut huomioon - enkä nyt tarkoita mitään ulkokultaista teeskentelyä. Ihan vaan rehellistä ja empaattista suhtautumista toisiin.
Nämä kaikki ajatukset ovat risteilleet päässäni, yhä enemmän sen jälkeen kun osallistuin sukujuhlaan lauantaina. Tämän päivän kruunasi se, kun isäni mainitsi siskonsa kuolleen rintasyöpään 14 vuotta sitten. Kaikkihan me kuollaan kuulemma. Ei siinä mitään, mutta tarinaan lipsahti hänen siskonsa nimen tilalle MINUN nimeni. Tilanne oli minulle karmiva, en voi muuta sanoa. Eikä tietystikään mitään pehmittelyjä tai anteeksipyyntöä. Ei tietenkään.
Kirjoitin tämän asian tänne, siksi että nyt lopetan näiden ajattelemisen. Voin vain todeta että ympärilläni olevat ihmiset opettavat minua olemaan parempi ihminen. Minä en halua olla kova, kylmä, tunteeton, negatiivinen enkä töykeä. Onneksi minulla on eväät olla jotakin muuta. Koitan tulla paremmaksi ihmiseksi, koitan kovasti. Töitä sillä saralla riittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti