maanantai 19. toukokuuta 2014

No miltä nyt tuntuu?

Ei miltään. Olen ihan turta. Luulin etukäteen että tänään iltapäivällä ensin itken, ja sitten juhlin. Mutta nyt vaikuttaa siltä etten tee kumpaakaan.

Tänään oli suuri päivä. Viimeinen sädehoitokerta. Tavallaan viisi viikkoa on julmetun pitkä aika ravata muutaman kymmenen kilomterin etäisyydellä tiettyyn kellonaikaan. Jälkikäteen ajatellen aika meni nopeasti, todella nopeasti. Mutta niinhän aina käy kriisissä, kulkee kuin unessakulkija, tekee mitä pitää muttei juuri tajua ajan kulua tai paljon muutakaan.

Joka tapauksessa se sädehoitojakso on nyt kärsitty. Vieläkään en laita tänne valokuvaa kohteesta, niin, koska se on rintani. Kerron miltä se näyttää: se on afrikkalaisen naisen rinta, johon on ilmestynyt paljon luomia, osittain mustia läiskiä...ja nännin ympäriltä tumma iho lähtee paloina ja alta paljastuu valkoihoisen naisen rinta. Pikkuhiljaa.

Sädehoitojakson päätteeksi tapasin myös lääkärin. Tällä kertaa lääkärinä oli mukava keski-ikäinen nainen. Ehkä ihan ensimmäistä kertaa elämässäni olin lääkärin vastaanotolla, että oli tunne että lääkärillä on aikaa minulle niin paljon kuin tarvitaan. Ehkä näin toimitaan siksikin, että saadaan samalla poimittua potilaista ne, jotka tarvitsevat henkistä tukea. Minulle lääkärikäynnin tärkein anti oli se, että hän päätti lähettää minut vielä kerran verikokeisiin, että poissuljetaan kilpirauhasen toimintahäiriöt. Tätä hän alkoi epäillä siksi että haavani pysyi niin monta viikkoa auki. Lisäksi hän passitti minut ottamaan yhteyttä lääkäriin muutaman luomen poistamiseksi. Rinnassa on edelleen turvotusta joten kunhan iho paranee, voin mennä lähetteellä lymfaterapiaan.

Kysyin häneltä myös siitä, kuinka iso osa kehostani on viipalekuvattu. Kerroin jo kerran kysyneeni asiaa lääkäriltä, ja pelästyin kun sain vastauksen että vain rintojen yläosasta alaosaan. Tämä oli kuulemma virheellistä tietoa, kuvaus on tehty leuasta maksaan saakka. Ja kaikki on ollut "puhdasta". Totesin hänelle että onpa hyvä että kysyin uudelleen! Nyt on rauhallisempi mieli.

Lisäksi hän puhui lähisuvustani, missä on useita syöpätapauksia. Hän lähettää tietoni yksikköön missä tutkitaan syövän perinnöllisyyttä. Hän valitteli että tiedot tulevat sieltä kyllä tosi hitaasti. Mutta jos ilmenee että minulla on perinnöllinen alttius, voin sitten itse päättää teenkö saman päätöksen kuin Angelina Jolie. Eli leikkautanko rintani pois.

Tässä vaiheessa mielessä pyörähti eroavuudet  Angelinan ja minun pankkitilin saldossa. Luulen että A saa hienommat silikonit teetettyä pikaisesti.

Yhteyttä pitää ottaa heti jos tulee oireita jotka voivat viitata tähän sairauteen. Aivan...kaikki oireethan siihen voivat viitata! Lisäksi hän kertoi vielä keuhko-oireista joita saattaa tulla parista kuuteen kuukauteen sädetyksen jälkeen. Kuivaa hakkaavaa yskää...

Kutsu kontrolliin tulee noin 3kk kuluttua kirjeitse kotiin. Torstaina saan tiedon puhelimitse verikokeista.

Ei sitten kuin maalaamaan taloa!

Aivan ihmeellistä kuinka tyhjä olo on nyt. Viikonlopun mahatauti vei loputkin voimat, joten tässä makaan. Vesilätäkössä. Niinkuin kissanpoika jota on retuutettu niskasta ja pudotettu päistikkaa lammikkoon.

Täältä tullaan elämä. Muttei mitenkään ryminällä.

torstai 15. toukokuuta 2014

Pitkä hiihtolenkki kovassa pakkasessa

Niin, se tunne mikä tulee keuhkoihin kun on pakkasessa juossut tai hiihtänyt hiukan kovempaan tempoon. Sanoisiko sitä vaikka "veren maku suussa" riuhtomiseksi. Sellainen tunne on aina välillä ollut tässä sädehoitojakson aikana keuhkoissa.

Mikä lie ilmiöön syynä. Hiukan on ollut semmoinen fiilis, että kaikki kirjalliset ohjeet ja etukäteisneuvottelut lääkärin ja hoitajan kanssa ovat antaneet kuvan ettei sädehoito oikeesti mitään sivuvaikutuksia tee. Sädetys on hajutonta, mautonta, ja näkymätöntä kuin ydinpommi. Koko hoitoa ei huomaa, iho voi hiukan ärtyä ja kuivua. Joopa joo. En millään voi tietää millainen olisi oloni ollut ilman sädehoitoja. Joten olen nyt sitten ihan vaan hiljaa. Ja ihmettelen täällä, kun on outo olo.

Loppusuora hoidoissa on jo näkyvissä. Helpottavaa, ja samalla pelottavaa. Koitan joskus selittää miksi se pelottaa. Nyt koitan mennä saunaan. Rakastan saunomista yli kaiken, mutta nyt on se ilo elämässä ollut hiukan taka-alalla. Eli menen ihan vaan hetkeksi saunaan, kylmän märän pyyhkeen kanssa.

tiistai 13. toukokuuta 2014

Pulled pork

Alkaa olla niin grillattu olo. Taitavasti ovat asiantuntijat laskeneet sen, mitä ihminen kestää. 4 viikkoa sädehoitoa takana ja vasen rinta ja kainalo...eivät ole ihan parhaimmillaan. Välillä tuntuu siltä että rintaan isketään 5 naskalia eri suunnista. Se myös kuumottaa ja on arka. Iho on mustanruskea. Väsyttää tolkuttomasti. Väsymys johtuu varmaankin siitä että kropan pitää koittaa korjata vahinkoja joita säteilytys tekee. Ja korjattavaa aluetta riittää.

Tästä päivästä alkaen sädehoito on siis tehostettu vain sille alueelle missä kasvain oli. Ehkä siis pikku hiljaa alkaa uskoa että elämä helpottaa. Viikon kuluttua olen vapaa. En kyllä uskalla, enkä voi kirjoittaa että "viikon kuluttua olen terve". Ehkä jonakin päivänä.


perjantai 9. toukokuuta 2014

Russian Roulette

Muistan nuoruudessani nähneeni elokuvan, josta venäläinen ruletti on jäänyt erityisen painostavana ja kammottavana mieleen. Tuohon aikaan käsittelin jonkin verran aseita, sellaisia joilla tauluun ammutaan, joten lippaan toiminta oli tuttu asia. Se ehkä teki tuon pelin vieläkin kammottavammaksi.

Pyörivässä lippaassa on tila kuudelle panokselle, ja lippaaseen laitetaan yksi. Lipasta pyöräytetään kuin rulettihyrrää, ja toivotaan parasta. Yhdellä panoksella pelattaessa todennäköisyys on siis 1:6. What the hell, I'm feelin' lucky!

En oikein tiedä voiko tänne pistää youtube-linkkiä, mutta kokeilen. Venäläistä rulettia voidaan pelata näinkin, jotkut luottavat tuuriinsa!

Ilmeisestikin noin joka kahdeksas nainen sairastuu suomessa elämänsä aikana rintasyöpään.

Aamulehdessä oli juuri artikkeli rintasyöpäseulonnoista. Seulontoihin osallistuvien määrä on laskenut, ja on tällä hetkellä 85 prosenttia. Aivan käsittämätöntä minusta! Toki osa ihmisistä käy tutkimuksissa säännöllisesti yksityisesti, ja tietenkään ne, joilta on jo löytynyt syöpä, eivät välttämättä osallistu seulontoihin. Seulontoihin kutsutaan koko maassa 50-68 vuotiaat naiset 2 vuoden välein.

Outoa etteivät ihmiset osallistu näihin ilmaisiin, helppoihin tutkimuksiin. Olisin ollut tätä mieltä jo ennen minulta löytynyttä syöpää. Seulontojen avulla syöpä löytyy tavallisesti niin varhaisessa vaiheessa, että jotakin on vielä tehtävissä. Joskus paljonkin.

Vuonna 2011 Suomessa seulontatutkimuksissa käyneistä 0,58 prosentilta löydettiin rintasyöpä. Suurissa kaupungeissa asuvilla on rintasyöpää enemmän kuin muilla, johtuen mm. myöhäisestä sukukypsyydestä ja vähäisestä lapsiluvusta. (Edellinen tieto on siis Aamulehden artikkelista, muistaakseni hiukan ristiriidassa aiemmin lukemaani. Yleensä on faktana esitetty että aikainen sukukypsyys, lasten myöhäinen hankkimisikä ja lasten vähäinen lukumäärä lisäävät rintasyöpäriskiä. En nyt sitten tiedä onko tuossa kyse toimittajan kömmähdyksestä.)

Minä en luottaisi onneeni, ja on luultavaa että tämän asian sanon kyllä ääneenkin naisille, joita tapaan tulevina vuosina (niitä taitaa olla jäljellä!)

torstai 8. toukokuuta 2014

Niin säteilevä olo

Sädehoito on jo rutkasti yli puolivälin, ja taas edessä onneksi kolmen päivän tauko. Ihan hyvä kyllä sekä henkisesti että etenkin fyysisesti että näitä taukojakin on. Vihlovaa kipua on rinnassa ajoittain, ja semmoista polttelun tunnetta myös. Jotenkin tuntuu ettei ehdi tehdä mitään muuta kuin remonttia ja matkustella sädehoitoon ja takaisin. 

Aaallonpohjasta nousuvaihe on menossa, henkisesti helpompaa. Olen todennut nyt että elän minkä elän. Kunhan tämä hoitojakso on ohi, koitan selvitellä itse, mitä keinoja olisi varmistaa se, ettei pirulainen pääse uudestaan niskan päälle. Viimeisen hoitokerran jälkeen on lääkärikäynti, mutta ikävä kyllä, ruusunpunaiset kuvitelmat ovat jo karisseet. Se käynti on varmaan sellainen "kaikki on nyt hyvin mene kotiisi meillä on sairaita täällä hoidettavana" -käynti. Joitakin päässä pyörineitä kysymyksiä voisin kuitenkin laittaa ylös paperille että tajuaisin sitten kysyä. Kun noita erikoistuneita lääkäreitä ei näytä pääsevän tapaamaan sitten yhtään millään konstilla. Eli tuskin myöhemminkään muulla keinoin kuin pitkällä odotuksella ja nipulla seteleitä. 

Seuraava etappi elämässä on sitten ne yo-juhlat. Hiukan vielä remonttihommia, että paikat on suurinpiirtein siistinä silloin. Sitten pitää alkaa suunnitella tarjottavia ja juhlan yksityiskohtia. Heti juhlien jälkeen on edessä sitten työnhaku. Olen työntänyt tuota ajatusta eteenpäin aina kun se on päähäni pujahtanut. Mitähän on edessä? En tiedä, onneksi ei ole kykyä nähdä tulevaisuuteen. Mitä tapahtuu vuoden kuluttua, entäpä viiden vuoden? En ajattele sitä, vaan elän päivän kerrallaan. Todellakin, tällä hetkellä elän juuri niin...kalenterissani en paljoa sivuja kääntele, suunnitelmat koskevat huomista ja ylihuomista. Sitä pidemmälle en mieti, ja jos jotakin mietinkin, niin pieni sivujuonne on kaiken takana: missähän kunnossa olen tuolloin?

Nyt on kuitenkin hyvä elää. On monia asioita joista saan iloa. Tämä kevät on pistänyt myös miettimään mitä asioita on menneessä elämässä ollut, joita kaipaan. Joitakin hyviä ja iloa tuovia asioita on nyt sitten ajatuksissa tehdä tänä kesänä! Ihan vaan siksi että olen olemassa :)

perjantai 2. toukokuuta 2014

Aallonpohjaan

On tämä ollut melkoista. Nyt menneellä viikolla olen tehnyt hiukan remonttitöitä, ja lopputulos oli se, että fyysinen aallonpohja tuli tavoitettua vappuaattona. Olin niin väsynyt etten olisi jaksanut edes syödä. Saati sitten mitään muuta. 9 tunnin yöunet ja kahdet tunnin päikkärit...ja silti vielä väsytti niin ettei oikein tajunnut mitään. Lisäksi muutama kunnollinen kipukohtaus tuohon rintaan, ja kyllä oli freesi olo! Naama näytti siltä kuin olisin viikon juhlinut vappua!

Tänään sädehoidossa kysyin että onko tuollainen kipuilu normaalia, ja valitettavasti kuulemma on. Voi tulla muitakin outoja tuntemuksia. Loistavaa.

Jostakin syystä nyt sitten kun olen fyysisesti todella poikki, alkaa henkinenkin kantti rakoilla. Niinhän se aina menee kyllä. Tänään sädehoidon jälkeen olen sitten purskahdellut itkuun, ja itse asiassa itkin koko loppukotimatkan. Ihan vaan siksi että vitutti, väsytti ja särki. Nyt alkaa välillä pintaan tulla myös uusi tunne, kateus. Miksi muut ihmiset saavat olla iloisia, tyytyväisiä, terveitä, hyväkuntoisia ja kauniita. Heidän maailmansa suurimpia harmituksen aiheita on se, että Gloria-lehti on loppunut kioskista ja geelikynsi katkeaa. Ja migreeni se on ihan kauheeta. Pitää päivittää facebookiin että voi ei, mulla on taas migreeni. (Ihan vaan sivuhuomautus että itsellnikin on ollut migreeni yli 30v, muttei sitä moni tiedä. Tai no nyt tietää.)

No se katkeruudesta. Tuollaiset ajatukset ja tunteet on tietysti energian hukkaan heittämistä. Pitää koittaa pysyä ryhdissä ja ajatella toisella tavoin. Mulle on nyt jaettu tällaset työkalut, ja näillä pitää pärjätä. Teen minkä voin, ja koitan toimia niin etten tule rasitteeksi ympäristölleni.

No tän illan olen ihan itsekseni kotona, juttelen koirilleni. Jos itkettää, itken, ne lohduttavat. Tuskin itken, eiköhän noi paineet poistuneet jo. Päätin lepäillä vielä huomisenkin päivän. Sitten sunnuntaina saatan viettää jokusen tunnin ystävieni ja harrastuksen parissa.