Kirje

Juhannus oli ja meni...ja maanantaina kävimme kaupassa ja poistullessa tyhjensimme postilaatikon. Näin sairaalan kuoren ja avasin olettaen sen sisältävän laskun lääkärikäynnistäni. Kirje pitikin lukea pariin kertaan ennenkuin osa siitä hiipi tajuntaan.

"keskiviikko, näytteenotto oikeasta rinnasta"

Siis mitä???? Kyyneleet valuivat pitkin poskia.

Selvästikin lääkärit olivat jälkikäteen tutkineet kuviani (ultra + mammografia) ja päätyneet kuitenkin syöpäepäilyyn.

Tänään on se keskiviikko. Kirjeessä kerrottiin myös se, että lääkäri soittaa ensi viikon tiistaina. Pitkiä päiviä edessä. Ajatuksia harhailee sinne tänne. Mietin että olen voittanut ensimmäisen erän, toiseen erään jos on pakko ryhtyä...olen ainakin paremmassa kunnossa.

Tästä asiasta tietää toistaiseksi vain muutama ihminen. ne joille oli pakko kertoa, kun oli pakko pikaisesti muuttaa tämän viikon suunnitelmia.

Kontrollikäynti

Kuten edellisessä postauksessani kirjoitin, odottelin kontrollikäyntiä huhtikuulle. Lääkäri oli halunnut sen niin, että käyn ensin ultrassa ja mammografiassa, ja sen jälkeen verikokeissa- jonka jälkeen tapaisin lääkärin. Eihän se nyt ihan niin mennyt.

Kesäkuussa sain kutsun lääkärille, mikä käynti tuntui varsin turhalta kun kaikki tutkimukset olivat tekemättä. Mietin hetken että soitanko sinne ja valitan ettei tämän nyt tässä järjestyksessä pitänyt mennä, mutten sitä tehnyt. Siitä syystä että pelkäsin että koko homma sitten siirtyy jonnekin syksyyn! Niinpä sitten lääkäri kyseli kuulumisiani ja vointiani, tutki päällisin puolin ja kertoi että muutamaa päivää aiemmin otetut verikokeet olivat ok.

Pari viikkoa tämän jälkeen pääsin sitten ultrattavaksi ja mammografiaan. Tutkimuksen teki nuori erikoistuva naislääkäri, joka oli varsin mukava ja asiallinen. Vanhempi kollega tuli sitten katsomaan kuviani. Yhdessä he päättivät että pitää ottaa oikeasta rinnasta (siitä terveestä) tarkennuskuva. Se otettiin, ja tutkivat sitäkin pitkän tovin. Siinä vaiheessa kun kuulin viereiseen huoneeseen, että pitää ottaa vielä yksi tarkennuskuva, alkoi jo paniikki kuristaa kurkussa. Kokosin kuitenkin itseni ennen kuin hoitaja tuli huoneeseen. Kuva otettiin ja lääkärit sitä jälleen tutkivat. Minulle kerrottiin että kyse on vain viattomista kalkkeutumista, eli kaikki ok.

Puin vaatteet ylleni ja kuljin robottina parkkipaikalle. Olo oli täysin tyhjä.

Tämän jälkeen sitten vanhempani ja muutama läheinen onnitteli. Otin tyynesti onnittelut vastaan, osaamatta itse asiasta riemuita.

Kevät, parempi kevät!

En ole itse aikoihin käynyt katsomassa blogiani, saati sitten ajatellut kirjoittavani tänne. Laskimesta kuitenkin näen että yllättävän paljon on liikennettä, joten ajattelin nyt hiukan laittaa tilannetietoja. Äitini tilanne on yllättävän hyvä. Lymfooma on käytännössä voitettu. Hoitokertoja on jäljellä 2, jotka ovat kyllä äitini ikäiselle todella rankkoja. Totuus siis on että syöpä on leikkausten ja sytostaattien avulla selätetty, mutta vielä olisi säilyttävä hengissä 2 hoitokerran tuoma järkyttävä rasitus elimistölle. Uskon jo kuitenkin, että kesästä tulee hyvä.

Oma tilanteeni on sellainen, etten enää mieti syöpääni joka päivä. Tamofenin nappaaminenkin aamuisin on muodotunut rutiiniksi, en enää mieti miksi lääkepillerin syön. Hyvä niin.

Minulle sanottiin syksyllä että seuraava kontrolli on huhtikuussa. Eli mammografia, verikokeet ja lääkärikäynti. Ja mainittiin myös että jollei kutsua kuulu, ala kyselemään. Ajattelen kuitenkin että heillä lienee kiireellisempääkin työtä, en nyt vielä ryhdy kyselemään miksi kutsua ei ole kuulunut. Ja onhan nyt vasta eka viikko tätä kuuta kulunut.

Olen aloittanut pari viikkoa sitten kunnonkohotusprosessin tosissani. Tavoite olisi saada itsensä syksyyn mennessä juoksukuntoon. Tavoite voi kuulostaa jostakin pieneltä, mutta kylläpä sitä siinä on riittävästi palaa purtavaksi kun aktiivisesta juoksulenkkeilystä on aikaa parikymmentä vuotta, ja saman verran kiloja!