maanantai 15. joulukuuta 2014

Vihaan klovnipatsasta!

Tämä aamu oli paha. Hemmetin paha.

En ole täällä käynyt kertomassa kuulumisiani. Mulla menee ihan hyvin, kai. Mitä nyt hiukan stressaa ja verenpaineet on tapissa.

Tasan neljä viikkoa sitten isäni vei äidin sairaalaan ihmeellisten oireiden vuoksi. Oli huimausta ja voimakasta päänsärkyä ja oikean käden toimintahäiriöitä. Siitä alkoi sitten kiivas kolme viikkoa jonka aikana todettiin että äidilläni on lymfooma aivoissa...ja leikkauksia tehtiin kolmen viikon sisällä 3 kpl. Tänään vein hänet siihen rakennukseen, minkä aulassa on se hiton hieno patsas, se iloinen klovni.

Luvassa luuydinkokeita ja sytostaatteja. Itse yllätyin siitä kuinka voimakas oli oma reaktioni kun jouduin palaamaan sen rakennuksen ovelle.

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Maailman nopein tapa päästä eroon puhelinmyyjästä?

Olen saanut viimeisen kuukauden aikana kaksikin eri soittoa, samasta firmasta.

Puhelinmyyjä kysyy olenko kuullut naisille suunnatusta gynekologisten alueiden syöpien ja rintasyöpien vakuutuksesta. Vastaan että olen kyllä, mutta oletteko kiinnostuneita minusta, kun kerron että sain rintasyöpädiagnoosin tammikussa tänä vuonna.

Puhelu loppuu hyvin lyhyesti. Eivät kuulemma voi minulle ko. vakuutusta myydä. Kysyn pitkäänkö pitää olla terveenä ennenkuin myyvät vakuutuksen. Vastaus on, ei koskaan voida myöntää vakuutusta sellaiselle, jolla on joskus todettu solumuutoksia.

Kiitos ja näkemiin! Ai niin, hyvää päivän jatkoa!

perjantai 10. lokakuuta 2014

Pinkki päivä

Olen lähdössä viikonlopuksi hotelliin, erään kurssin vuoksi. Viikkailin tuohon sängylleni valmiiksi vaatteet jotka laitan lähtiessä päälle. Koska eilisen lymfaterapeutin laittamista kahdesta "mustekalateippauksesta" toinen ulottaa lonkeronsa kaula-aukon seutuville, päädyin laittamaan voimakkaan pinkin paidan päälleni. Sävy sävyyn siis teipin kanssa.

Tämän jälkeen avasin tietokoneeni ja eteeni lävähti tieto että tänään on roosa nauha päivä, eli pinkkiä päälle! Sattuikin sattumalta sopivasti.

Joskus joku on minulle heittänyt että miksi rintasyövästä niin paasataan ja kerätään sille rahaa? Vastasin että siksi, että rintasyöpää sairastavia on niin paljon, niin moni sinunkin tutuistasi sitä sairastaa, et vain tiedä sitä!

Hyvää roosa nauha -päivää kaikille siskoille!

Elämäni ensimmäinen lymfaterapia

Toukokuussa syöpälääkäri laittoi minulle mukaan lähetteen lymfaterapiaan, mutta olen tuttuun tapaan odottanut, että kyllä se turvotus itsesään häipyy kun vaan liikun ja teen fyysisiä töitä ja aikaa kuluu.

Ei muuten häipynyt!

Niinpä sitten nyt vihdoin varasin ajan fysioterapialaitoksesta, lymfaterpiaa varten. Tällä kertaa häveliäisyys voitti, ja oli pakko varmistaa että hoitaja on nainen. Jotenkin tuntuisi hullulta mennä käsittelyyn jonka tekisi mies. En varmastikaan ole ainoa joka näin ajattelee!

Hoito tehtiin eilen puoliltapäivin. Aika oli tunnin aika, josta ensimmäiset 10 minuuttia meni haastatteluun ja viimeiset 10 minuuttia kinesioteippaukseen. Varsinaisen käsittelyn hän aloitti pyörittelemällä molempia arpikohtia melko voimakkaasti pyörivin liikkein. Hetken käsittelyn jälkeen kipu hävisi. Sitten hän kävi läpi kaulan, kainalon, ja vasemman neljänneksen niin etu- kuin tapapuoleltakin. Varsin jännä ja rentouttava hoito.

Vaikutukset eivät tietystikään tuntuneet heti, mutta varasin siitä huolimatta ensi viikolle ajan, ja vielä seuraavallekin.

Käsittelyn jälkeen janotti ja tuntui siltä että "limppu" oli kadonnut kainalosta. Eli kainalon alueella on ollut sen verran turvotusta että nyt tuntuu todellakin toisenlaiselta. Myös rinta on eri tuntuinen, ei enää semmoinen räjähdystä vaille oleva kumipallo! Loistavaa :)

perjantai 19. syyskuuta 2014

Nyt se on sitten ohi?

Syöpä on kyllä totisesti aika vaikea sairaus. Viime viikkoina on ollut vaikeuksia vastata niihin ystävien, tuttujen ja sukulaisten kysymyksiin ja toteamuksiin. "Onnittelut, sä olet nyt terve?" "Nyt se on sitten ohi."

Toki pitää olla positiivinen ja olenkin sitä. Mutta syöpä on sairautena sellainen, että tämän tilanteen ymmärtää ehkä täysin vain toinen samalla viivalla oleva. Syöpä leikataan pois, saadaan hoitoja... Mutta siitä huolimatta niitä syöpäsoluja jää vaeltelamaan pitkin elimistöä. Sitä toivoo ja uskoo, etteivät ne pirulaiset tee uutta pesää mihinkään. Mutta kukaan ei lopulta tiedä. Kukaan ei tiedä mikä on tulevaisuus. Tutkimukset joilla varmistetaan tilanne, ovat lapsellisia, ja paljastavat syövän vasta jos se on jo tehnyt tuhoamistyötänsä jonkin aikaa. Valitettavasti.

Niin että tässä se nyt sitten on, se vastaus. Ei, en ole terve. Ei, ei se ole ohi. Nyt pitää vain jatkaa elämää, ja toivoa. Ja tehdä kaikki voitavansa että elimistö pysyisi niin hyvässä kunnossa että nitistäisi syöpäsolut. Taidetaan tarvita myös onnea.

perjantai 12. syyskuuta 2014

Uuden elämän opettelua

Olen elänyt aika aktiivista aikaa, siitä huolimatta että tämä syöpä teki minut työttömäksi. Olen tehnyt monenlaista remonttia, sekä sisällä että ulkona. Ostimme tämän talon pari vuotta sitten ja tämän kesän urakkana oli mm. ulkomaalaus. Koska kesän katkaisi hellejakso, oli maalaustyö silloin jäissä. Syynä tähän osittain se, etten olisi pystynyt maalaamaan siinä helteessä, ja maali olisi seinustalla kyllä kiehunut!

Nyt on maalausurakka miltei päätepisteessä, enää kahden seinustan sokkelit on maalia vailla. Toki sitten voi jatkaa urakkaa ensi vuonna, pari ulkorakennusta pitäisi maalata, purkaa yksi ulkorakennus jne. En ehkä kuitenkaan tykkäisi elää valmiissa maailmassa. Parempi että on tekemistä, niin pysyy mieli ja keho virkeänä.

On ollut mukavaa todeta että kunto kohenee. Kyllä saan itseni täysin sipiksi fyysisellä työllä, etenkin kun raskaita päivä on muutama peräkkäin, mutta kuitenkin se että ylipäätään pystyy tekemään, on ilo.

Tytär laittoi käteeni 10 kg käsipainon, ja sanoi että kannappa sitä mukanasi tämä päivä...ihan vaan muistutuksena ettet liho takaisin menettämääsi! Kauheaa...siis ihan kauheaa ajatella mitä tuo 10 kiloakin tekee kropalle, ja vaikkapa tuolle kipeälle polvelleni!

Olen koittanut psyykata itseäni suhteessani syömiseen. Olen koittanut opetella kohtuutta. Sitä että todellisuudessa nyt laihdutusvaiheessa jokaisen pääruuankin annoskoon pitäisi olla "välipalakokoa". Ja hitaammin syömällä tulee kylläisemmäksi. Välillä on kyllä iltaväsymys tuonut vanhoja tapoja esille, mutta pääosin on mennyt suht hyvin. Tänään olen illan yksin kotona, ja olen luvannut että teen itselleni pitsaa. Ja syön sitä ihan hyvällä omallatunnolla.

Kunhan nyt ensin painun muutamaksi tunniksi ulkotöihin!

perjantai 5. syyskuuta 2014

Kuolemanpelko kannustaa liikkumaan ja laihtumaan

Todellakin. Elämäni on muuttunut melkolailla aktiivisemmaksi nyt, kun on jälleen pystynyt liikkumaan. Kuntokin on kohonnut, ja on jotenkin ketterämpi olo. 9 kiloa on lähtenyt siitä kun sädehoitojakso loppui toukokuun puolivälin jälkeen. Painonpudotus jysähti aivan paikoilleen hellejakson aikana, en kertakaikkiaan jaksanut silloin liikkua, enkä tehdä pihatöitäkään.

Eli kyllä saivat lääkärit mut nyt peloteltua! Ajatuksena ei siis ole vain se että terveesti syömällä ja lisäämällä liikuntaa saan kenties estettyä syövän uusiutumisen. Tajusin jotenkin konkreettisesti sen, että voin valinnoillani vaikuttaa terveyteeni. En vaan halua kuolla vielä! En halua kuolla siihen että lihavuuteni ansiosta sydämeni pysähtyy, saan aivoinfarktin, tai jonkin muun tappavan seuraamuksen järjettömistä elintavoista.

Minulla on monia ystäviä, jotka polttavat tupakkaa. Jokainen, joka ikinen heistä on vuosien varrella koittanut päästä tavasta eroon. Olen nähnyt siis monta taistelua...ja ymmärrän että se on vaikeaa. Väittäisin kuitenkin että käyttämättä on yksi konsti, tupakoitsijoille voisi järjestää oapstettuja käyntejä sädehoitoyksikköön. Ne tunnit mitkä vietin sädehoitovuoroani odottaen, ja välillä muiden potilaiden kanssa keskustellen...avasivat silmät. Kurkkusyöpä vaikeuttaa puhumista, tai estää sen kokonaan. Hengittäminenkin oli joillekin vaikeaa. Tupakan aiheuttamat syövät ovat yleisiä...ja oli jotenkin karmivaa katsella niitä, jotka polttivat tupakkaa syöpäosaston oven edessä. Tulivat sädehoidosta, ja menivät tupakalle? Siis oikeesti! Itse en ole elämässäni polttanut kokonaista askillistakaan tupakkaa, mutta passiivisesti olen polttanut paljon. Aina lähtenyt mukaan tupakalle. Tutkimustulokset on kuitenkin tässä asiassa ihan kiistattomat, tupakointi lisää monen eri syövän riskiä. Joten jos et polta, älä aloitakaan!

Tällaisia ajatuksia kauniin aurinkoisen ja todella lämpimän päivän päätteeksi. Remonttihommien lisäksi kävin tänään koirien kanssa iltalenkillä metsätiellä, ja poimin hupparini täyteen rouskuja ja tatteja. Kertakaikkisen mukavaa!

lauantai 23. elokuuta 2014

Kolmen kuukauden lääkärintarkastus

Yllättävän vastenmielistä oli palata sinne samoille käytäville, missä tuli vietettyä tunti jos toinenkin sädehoitoon mennessä. Nyt olin ainoa koko odotussalissa, ja lääkäri otti minut vastaan ajallaan.

Koko lääkärikäynnin idea ei ehkä minulle selvinnyt lopultakaan. Viikkoa aiemmin olin käynyt labrassa verikokeissa, otettiin perusverenkuva ja munuais- ja maksa-arvot. Lääkäri levitti eteeni pöydälle paperin missä tulokset olivat, ja sanoi että kaikki arvot ovat oikein hyviä.

Kysyin että olisiko jatkossa minun järkevää käydä verikokeissa, näkisikö niistä jos syöpä hyökkää uudestaan. Vastaus oli että syöpä on kuin loinen, se laskee hemoglobiinin ja kaikki verihiutalearvot ja nostaa maksa- ja munuaisarvoja. Mutta vasta kun se on laajalle levinnyt.

"Paljon tärkeämpää on että tarkkailet itseäsi, ja liikut paljon, sekä syöt mahdollisimman vähän sokereita, valkoisia viljatuotteita ja kovia rasvoja."

Mitään tutkimusta hän ei tehnyt, kysyi vain onko iho jo ehjä. Ja vastasin että on, mutta olen ihmetellyt kun tuo vasen rinta on edelleen aika paljon kovempi ja turvonneempi terveeseen verrattuna. Hän vastasi että sädehoito oli niin voimakas hoito, että siitä toipuminen kestää kaksi vuotta, ja turvotus voi hyvinkin kestää sen ajan.

Huhtikuussa on odotettavissa kutsu mammografiaan ja uusiin verikokeisiin. Sen jälkeen myös lääkärille. Siihen asti voi elellä ihan normaalisti.

Olin kyllä lukenut tästä että voi olla jonkinlainen shokki se hetki kun hoidot loppuvat. Siltähän se nyt tuntuu. Seuraava käynti on monen kuukauden päässä. Pitäisi tarkkailla itseään, ja huomata pienetkin merkit, jotka voivat merkitä syövän leviämistä. Mutta silti pitäisi pysyä järjissään?

Pitäisi elää kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Etsiä työpaikka, tai ryhtyä uudestaan yrittäjäksi. Taloustilanne ja poliitikkojen tuoreimmat päätökset eivät kyllä luo uskoa siihen että yksinyrittäjyys olisi järkevä vaihtoehto. Olo on kuin niskaotteella nostetun kissanpennun alastulo. Ehkä tassuilleen, mutta silti hiukan sattuu?





keskiviikko 23. heinäkuuta 2014

Polkypyöräilyä

Melkein pari viikkoa onkin vierähtänyt, ja kirjoittaminen on jäänyt. Helteet ovat hellineet suomea. Se on kumma tabu että ei täällä voi sanoa inhoavansa sitä että on liian kuumaa. Pitää kuulemma olla vain tyytyväinen kun kerrankin on lämmintä.

Täällä netissä uskallan kyllä kertoa että vihaan pakkasta, vihaan sitä että pitää pukea valtavasti päälle jotta voi mennä ulos. Inhoan sitä tunnetta mikä tulee keuhkoihin jos pakkasessa liikkuu rivakasti.

Yhtälailla inhoan hellettä. Miksi sitä pitäisi rakastaa. Vanhukset, huonokuntoiset ja sydänvikaiset voivat todella huonosti. Samoin monet eläimet. Siitäkö pitäisi olla vain tyytyväinen?

On totta että säätilasta on suotta olla pahoillaan koska se on asia johon ei voi vaikuttaa. On vain kestettävä se mikä on kulloinenkin olotila. Huonetilan jäähdytyslaitteen hankinta on kyllä käväissyt mielessä moneen kertaan jo, etenkin silloin kun herää klo 4 aamuyöllä yltä päältä hiessä. Kaikki ikkunat auki, mutta ulkoakaan ei tule yhtään viileämpää yöilmaa!

No helteestä huolimatta käväisin maanantaina hakemassa itselleni käytetyn polkupyörän, jonka yksi ystäväni minulle lahjoitti. Hieno ja kallis pyörä, joten olen todella kiitollinen! Pitkän sairaslomajakson jälkeen ei olisi mahdollista tuollaista pyörää noin vain ostaa.

Heti maanantai-iltana polkaisin ensimmäisen viiden kilometrin lenkin. Saattaa kuulostaa vähältä, mutta metsätie jota ajoin, oli kyllä vaativa sekä pohjaltaan että korkeuseroiltaan. Vastaa varmasti ainakin kymmentä kilometriä asfaltilla. Eilen illalla tein uudestaan saman lenkin, ja nyt oli tunne vieläkin mahtavampi. Jännä kuinka paljon pyöräillessä saa itsestään tehoja irti, ainakin tässä vaiheessa kun painoa on vielä rutkasti liikaa. Joten voin suositella! Lisäksi pyöräily on armeliasta nivelille, polveni on kenkkuillut kuukauden verran muttei pyöräillessä juuri edes tunnu.

Nyt suoraansanoen odotan sitä, että ilmat hiukan viilenisivät. Sitten uskaltaisi kenties tehdä jo pidempiäkin lenkkejä. Jotenkin jännää, ettei luota kuntoonsa vielä yhtään. Toisaalta, eihän siitä ole kuin kolmisen kuukautta, kun matka sängystä jääkaapillekin tuntui ylipääsemättömältä. Nyt on tilanne sentään paljon parempi. Uskaltaako siitä jo iloita? No ainakin hiukan!

torstai 10. heinäkuuta 2014

Millä nainen saa itsensä kauniiksi?

Joka ikinen nainen haluaisi olla kaunis. Näin uskon, tai on ainakin joskus halunnut, ennen kuin on luovuttanut.

Kyllähän kaikkea mahdollista on tarjolla. Myydään ihmeitätekeviä voiteita ja seerumeita, ihan käsittämättömiin litrahintoihin. Myönnän itsekin että joskus ei edes tajua katsoa pakkauskokoa, vaan ostaa tuotteen muilla perusteilla. Mutta aivan vastaavan tuotteen, isommassa pakkauksessa, saattaa saada samaan hintaan kun vain huomaa hiukan vertailla hintoja. Ja jos todella miettii, mitkähän kauneudenhoitotuotteet ovat ihan rehellisesti tehneet ihmeitä? Oma listani on lyhyt: hiusöljyt ovat mahtavia tuotteita, jotka ovat vaikuttaneet hiusten kuntoon enemmän kuin kaikki elämän varrella käyttämäni ihmeshampoot ja -hoitoaineet yhteensä. Nyt käytänkin halpoja täysin hajustamattomia ja lisäaineettomia hoitoaineita ja shampoita. Ja hiukset paremmassa kunnossa kuin vuosiin. Ihonhoidossa must ovat kuorintahansikkaat, joilla saa kuolleen ihosolukon pois - ja taas paljon halvemmalla kuin käyttämällä jotakin kuorinta-aineita! Kuivan ihon kosteutukseen mahtava tuote on kookosöljy. Voi sitä syödäkin, mutta oma purkkini kyllä kuluu lähinnä ihovoiteena. Etenkin talvella se on verraton ihon hilseilyn lopettaja ja kesällä auringon kiusaamalle iholle paras mahdollinen tuote. Siinäpä ne suurimmat ihmeidentekijät!

Kauneushoitolat myyvät mitä ihmeellisempiä hoitoja ja kirurgiset toimenpiteet ovat arkipäivää jo suomessakin. Niitä hoitoja ottavat ihan tavallisetkin ihmiset, eivät vain rikkaat. Itse olen käynyt kerran kosmetologikoululla ihonpuhdistuksessa, siitä on arviolta 25 vuotta. Voi olla että vaikutukset ovat jo kadonneet.

Pysähdyin tässä puolen vuosisadan kriisissäni katselemaan peiliin miettien että tarttis tehrä jotain. Siis ulkonäölle.  Fakta on se, että ne toimet, jotka eniten kohentaisivat ulkonäköäni olisivat ihan ilmaisia. Muutama kilo pois, ryhti kunnolliseksi, terveellistä ruokaa ja ulkona liikkumista. Sillä matkalla nyt ollaan.

Tähän mennessä on sädehoitojakson loppumisesta pudonnut n. 7 kiloa. Se lähti helposti, mutta itsekuria vaatii toki syödä noin puolet siitä mitä tavallisesti ja liikkua vähintään tunti päivässä. Lenkkeily on kuitenkin ihan selkeästi parantanut mielialaa ja olen itseeni kaiken kaikkiaan tyytyväisempi. Myös lyhyitä hölkkäpätkiä on jo kuulunut kävelyn lomaan. Sanalla sanoen mahtavaa.

Sen verran urheilutaustaa minulla on, että tiedostan hyvin mitkä vaarat vaanivat kun tällaisena melko huonokuntoisena yhtäkkisesti innostuu kuntoilusta. Päätavoitteeni on nyt pitää itseni aisoissa, eikä tehdä mitään tolkuttoman paljoa. Myös puutarhatyöt ovat kuluttavia ja samalla liikkuu ihan huomaamatta. Kun käyttää rautakankea, lapiota ja kottikärryjä, ei ehkä sinä päivänä kannata rautatankoja sisällä paljoa liikutella. Kohta toivon mukaan pääsen aloittamaan pyöräilyn.





maanantai 7. heinäkuuta 2014

Ahdistaa

Jotenkin on nyt muutaman päivän ajan ollut tosi ankea olo välillä. Onneksi vain välillä. On surettanut se, kuinka vaikeaa joillekin ihmisille positiivisuus on. Monelle negatiiviselle voimiani syövälle ihmiselle olen vuosien mittaan jo kääntänyt selkäni ja ollut tekemisissä mahdollisimman vähän.

Mutta tiedättekö, aina se ei ole mahdollista. Ei silloin, jos tuo ihminen on sinulle hyvin läheinen. Sitä vaan koittaa jotenkin luovia, koittaa opettaa ajattelemaan asioista positiivisemmin.

Makuja on monia, ja tapoja tarkastella asioita on vielä enemmän. Myös joidenkin tahdittomuus ja käytöstapojen puute on ahdistanut. Oikein kovastikin. Kuinka paljon mukavampaa elämä onkaan jos otetaan muut huomioon - enkä nyt tarkoita mitään ulkokultaista teeskentelyä. Ihan vaan rehellistä ja empaattista suhtautumista toisiin.

Nämä kaikki ajatukset ovat risteilleet päässäni, yhä enemmän sen jälkeen kun osallistuin sukujuhlaan lauantaina. Tämän päivän kruunasi se, kun isäni mainitsi siskonsa kuolleen rintasyöpään 14 vuotta sitten. Kaikkihan me kuollaan kuulemma. Ei siinä mitään, mutta tarinaan lipsahti hänen siskonsa nimen tilalle MINUN nimeni. Tilanne oli minulle karmiva, en voi muuta sanoa. Eikä tietystikään mitään pehmittelyjä tai anteeksipyyntöä. Ei tietenkään.

Kirjoitin tämän asian tänne, siksi että nyt lopetan näiden ajattelemisen. Voin vain todeta että ympärilläni olevat ihmiset opettavat minua olemaan parempi ihminen. Minä en halua olla kova, kylmä, tunteeton, negatiivinen enkä töykeä. Onneksi minulla on eväät olla jotakin muuta. Koitan tulla paremmaksi ihmiseksi, koitan kovasti. Töitä sillä saralla riittää.


maanantai 23. kesäkuuta 2014

Vatsa kuntoon

Olen juhannuksen jälkeen lukenut Kaarlo Jaakkolan kirjaa Vatsa kuntoon. Kirjoittaja on kirurgian erikoislääkäri, joka on perehtynyt 30 vuoden ajan ravitsemushoitoihin.

Suosittelen kirjan lukemista kaikille, jotka haluavat voida paremmin. Paradoksaalista on  se, että sellaiset ihmiset, jotka elävät kaikista epäterveellisimmin ja joiden elimistö huutaa apua, eivät varmastikaan tätä kirjaa lue. Soisi kuitenkin että pikku hiljaa yleiset ravitsemussuositukset muuttuisivat ja että ravitsemushoidot otettaisiin osaksi lääkäreiden määräämiä perushoitoja.

Vuosien myötä olen oppinut uskomaan sen, että ihmisen kasvot kertovat miten hänen vatsansa ja suolistonsa voi. Ihon väri, epäpuhtaudet...Silmien ympäristöstä näkee jos ihmisellä on sydänongelmia. Joku voi sanoa että huuhaata, mutta kannattaa tarkkailla ympäristöä. Saatat muuttaa mielipiteesi!

Luen kirjan varmasti vielä toiseen kertaan, käyttäen kynää merkintöjen tekemiseen. Tällä ensimmäisellä lukukerralla lopputulos oli se, että käväisin luontaistuotekaupassa.


Greipinsiemenöljy on ihmeaine, jota kannattaisi jokaisen nauttia. Nyt kaupassa oli öljytipat loppu, joten jouduin tyytymään kapseleihin. Lisäksi ostin Spirulina-jauhetta ja mustikkajauhetta.

Tottakai tuoreet marjat olisivat paras vaihtoehto, mutta aina niiden saaminen ei ole mahdollista.

Jo ennestään syön muutamia lisäravinteita. Päivityksestäni 13.4 voit lukea mitä päätin ottaa tuolloin käyttöön. Sen jälkeen olen vatsavaivojen vuoksi ottanut käyttöön taas myös pellavansiemenrouheen, tosin vain pieninä määrinä, 1-2 tl per vrk.

Lisäksi hoen itselleni muutamaa mantraa: syö vihanneksia niin paljon kuin mieli tekee ja milloin vain. Syö hedelmiäkin silloin kun siltä tuntuu, ovat parempi vaihtoehto kuin muu makea. Vältä leipää ja perunaa. Syö pastaa ja riisiä vain vähän ja mieluiten täysjyvää. Lihaa silloin tällöin...kalaa aina kun maittaa! Rasvat vähiin, voita ja öljyä.

Näillä mennään. Ja liikuntaa lisään nyt sitä mukaa kuin polvi kestää :)


sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

Paljonko unta ihminen tarvitsee?

Niin, tuota otsikon kysymystä ihan googletin tänään. Ehkä typerintä mitä voi tehdä, on tehdä tuosta asiasta ongelma. Mutta kuitenkin ihmetyttää kuinka paljon voin nukkua.

Viime yönä menin nukkumaan noin klo 23, nukuin seitsemään, kävin vessassa, luin 10 min ja nukuin klo 9.30. asti. Sitten kävin Ikeassa, tulin kotiin, söin lohivoileivän ja nukuin 3 tuntia. Nyt tässä sitten ihmettelen miten voikin olla näin unelias olo, menisinkö saunaan ennen kuin menen NUKKUMAAN.

Siis täh? Olen nukkunut vuorokauden sisällä noin 13 tuntia. Taustalla ei ole mitään erityisen rasittavaa, ei kovaa fyysistä rasitusta, alkoholiakin join koko juhannuksen aikaan yhteensä 3 annosta. Joten ei voi johtua mistään sellaisestakaan.

Krooh.

torstai 19. kesäkuuta 2014

Voiko itseään kiusata?

Voi. Kirjoitin äsken tänne blogiin siitä, kuinka kuntoilu ja parempi elämä aloitetaan aina huomenna. Ei, aloitin sen tänään. Pieni askel, mutta pienillä askelilla on nyt aloitettava!

Tein muutaman joogaliikkeen ja muutaman raudansiirtelyliikkeen. Ähäkutti, tuli muuten hyvä olo!

Minkälaista olikaan olla hyväkuntoinen?

Koitan muistella. Olen ollut hyvässä fyysisessä kunnossa isoimman osan elämääni. Mutta siitä tuntuu olevan kauan, niin kauan että on vaikeaa muistaa minkälaista se oli. Minkälaista olisi jos voisi juosta muutaman kilometri ilman vaikeuksia? Minkälaista olisi jos voisi mennä vaatekauppaan, ostaa mitä vain, ja se näyttäisi hyvältä päällä?

Nyt koitan valmistaa itseäni uuteen elämään. Tunnustan että on vaikeaa päästää irti pelosta. Siitä yksinkertaisesta pelosta, että se syöpä edelleen lymyää jossakin ja odottaa iskumahdollisuutta kuin kobra.
Toisaalta...jollen aloita kuntoilua voin kuolla korkean verenpaineen aiheuttamaan ongelmaan, veritulppaan, tai mihin vaan mikä aiheutuu huonosta kunnosta ja ylipainosta. Siispä on vain yksi vaihtoehto. Liikunnallisen elämäntavan aloitus.

Tuttua varmaan monelle: en aloita vielä tänään, koska polveni on edelleen kipeä. Eikä ihan vähän.
Aloitan vasta huomenna, ei huomennahan on juhannusaatto...

Muistan nuoruudestani erään naisen, joka oli tavallaan kaupunkimme "kylähullu" tai yksi niistä. Tämä nainen oli pukeutunut vaaleanpunaisiin vaatteisiin, joka tuolloin oli todella epätavallista. Hän ajoi pyörällä, päivät pääksytysten. Ajoi aina vaappuen ja vauhdilla, edes takaisin. Varmasti huippukunnossa. Tarina kertoi että hänen koko perheensä oli tuhoutunut tulipalossa. Sitä en tiedä oliko tuo totta vai ei.

Hän pakeni jotakin. Kohta tällä kylällä ehkä näkyy myös joku edes takaisin liikkuva. Pakenemassa kuolemanpelkoa. Positiivisella mielellä kuitenkin!


torstai 12. kesäkuuta 2014

Läski pattipolvi

Heipä taas pitkästä aikaa. Oli tässä pieni kattoremontti, joten siksi en ole kirjoitellut. Talkoovoimin roudattiin vanhat ruodelaudat ja vanhat painavat kattopellit pois pihalta ja osaavat miehet (ja miehenalut) laittoivat uuden ruodelaudoituksen, aluskatteen ja uuden kauniin peltikaton. Kyllä nyt kelpaa!

Oli vaan itsellenikin sen verran rankat päivät, että parin talkoopäivän jälkeen en meinannut enää pysyä tolpillani. Oikeaan polveen kertyi kunnolla vettä, ja se on aikas kipeä. Ei saa taivutettua. Hiukan tuossa googlailin ja jäin miettimään olisiko tämä niveltulehdus nyt sitten vielä sen vatsataudin jälkimaininkeja, mahdollista sekin.

Itse olen monesti todennut että polven oireilut on monella ihmisellä se "hälytyskello" joka kertoo että elopainoa on liikaa. Häpeällistä tunnustaa että taidan itse liittyä nyt siihen samaan kerhoon!

Se on aika jännää että olen 50v täyttänyt nainen, mutta edelleen tunnen että sisälläni on 20v tyttö. Ulkokuoreni on vain jostakin syystä hiukan...ööh...turvonnut. Ja kulahtanut?

Tämän vuoden alussa olin jo hyvässä vauhdissa kuntokuurini kanssa - tai parempi puhua ehkä elämäntapamuutoksesta. Tavoitteni oli laihtua 18 kg ja samalla saada itseni siihen kuntoon että pystyn juoksemaan. Rautojen siirtelykään ei mielestäni ole epämiellyttävää, joten sekin kuului suunnitelmiin.

Tammikuun puolivälissä kuitenkin minut pudotettiin jääkylmään kaivoon kertomalla että sairastan rintasyöpää. Tiesin että asiat on pantava järjestykseen ja hoidettava ensin itsensä terveeksi.

Muistan vielä kuinka leikkausosaston hoitaja kysyi haastattelussa pituuden ja painon. Kerroin ne ja sanoin että ainakin 15 kg ylipainoa. Yllätyin kun hän vilkaisi minua ja totesi päättäväisesti: Ei, ihan hyvä. Mietin jälkikäteen että varmaankin syy tuohon reaktioon oli se, että hän oli liian monta kertaa nähnyt vierestä kuinka syöpäsairaat hoitojen edetessä kuihtuvat pois. Rankkaa, ja rankka työ.

Kun luin kirurgin selostusta leikkauksen jälkeen, siinä oli lause "kainalossa erittäin paksu subcuticusrasva". Yökkk! Hemmetti, antaisin sen mielelläni pois.

Myös ennen sädehoitoja lääkäri sanoi minulle että nyt on erittäin hyvä, että sinulla on ylipainoa, koska rasva suojaa sydäntä hoitojen aikana. Korostettiin vielä että 5 viikkoa kestävän sädehoitojakson aikana ei saa lihoa eikä laihtua (kohdistus menisi muutoin pieleen). Niinpä sitten välillä tilanne oli se, että jouduin pakottamaan itseni syömään, kun ruokahalut menivät ajoittain tosi huonoiksi.

Hoitojakson kuluessa koitin muistaa ottaa jokapäiväiset vitamiinini. Liikuin niin paljon kuin pystyin, tein remonttihommia enemmän kuin pystyin. Ja välillä nukuin 12 tunnin öitä parin tunnin päikkäreillä höystettynä, kun ei vaan muuten jaksanut!

Nyt on sitten aika alkaa miettiä mitä tekisi. Miten alkaisi kunnonkohotuksen? Kunhan tuo polvi nyt ensin rauhoittuu normaaliksi. Sitä kun edelleen haluaisi olla terve, hyväkuntoinen, hoikka ja kaunis! Tietenkin.


torstai 5. kesäkuuta 2014

Mörkö

Syöpä on sairaus jonka saatuaan pitää ajatella läpi monenlaisia asioita. Käsitellä kuolemanpelkoa, ihmetellä muiden ihmisten reaktioita - ja koitettava elää niiden kanssa.

On hyväksyttävä se, minkälaisia kauhun tunteita pelkästään jo sana syöpä saa aikaan monessa. Monelle se merkitsee yhä lähtölaskentaa, lopun alkua. Kannattaisi mitettiä miten jälkipolvilla on helpompaa, testamentti pitäisi laatia ja miettiä hautajaisjärjestelyt. Jos ei kuitenkaan. Jos ei halua.

Jos haluaa vaan nauttia tästä lähtien jokaisesta päivästä ja tehdä niistä mahdollisimman hyviä. Jos vain haluaa uskoa siihen että kyllä kroppa kestää, ja lopulta voittaa sen pirun.

Kyllähän nämä ajatukset ovat kasvattaneet, on oppinut hyväksymään tilanteen. Miettinyt asioita monelta kannalta. Ja silti. Tietokoneessani on nettiselaimessa suosikkikansio, jonka otsikko on Mörkö. Siivoilin äsken papereitani, ja kirjoitin erään vihreän kansion selkämykseen juuri sanan Mörkö.

maanantai 2. kesäkuuta 2014

Rinta näyttää pakanamaan kartalta

Kävin äsken saunassa, kun vihdoin siitäkin ilosta jo saa nauttia - ja pystyy nauttimaan! Sen jälkeen jo tottumukseksi tulleeseen tapaan mietin mitä voidetta tällä kertaa rintaan laittaisin, hiukan fiiliksen mukaan tässä asiassa aina toimin. Satuin tekemään tuon rasvauksen hyvässä valossa ja peilin edessä.

Hyvänen aika miltä rinta nyt näyttää! Kuten aiemmin olen kuvaillut, se veti sädehoidossa osittain mustaksi. ihan niinkuin afrikkalaisen ihonväri. Nyt kun ihoa on lähtenyt paloina, ensin nännin ympäriltä ja nyt rinnan alaosasta, tuli mieleen lapsuudessani usein käyetty sanonta. Jonkun naama esim. oli kuin pakanamaan kartta, jos se oli kirjava ja läikykäs. Juuri sellainen tuo nyt on. Mielenkiintoista katsoa kauanko menee normaalin värin saavuttamiseen, ja tapahtuuko se koskaan. Julkiseen saunaan ei kyllä tämän kanssa nyt tulisi mieleenkään mennä!

sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Yo-juhlat juhlittu!

Eilen juhlittiin tyttären valkoista lakkia. Nyt voin olla hyvin tyytyväinen, sillä pari kuukautta sitten en ollut lainkaan varma missä kunnossa olen lakkiaisten aikaan. Ajattelin että hätätilassa pitää sitten ottaa pitopalvelu järjestämään juhlat.

Nyt kuitenkin sain siivoukset tehtyä, onneksi edellisenä päivänä sain myös hiukan apua asiaan. Siivous voi joillekin olla pikku juttu, mutta meidän talossa asuu ihmisten lisäksi enemmän kuin kourallinen koiria. Sadesäällä tämä asia tuo omat haasteensa siivoamiseen!

Tarjottavat suunnittelin niin että osan pystyin tekemään jo muutamaa päivää aiemmin pakastimeen. Toki valtaosa töistä ajoittui perjantaihin ja juhlapäivän aamuun. Muutama "stressilista" tuli tehtyä, että muistan kaiken mitä pitää tehdä...ja hyvin kaikki sujui. Uskon ainakin niin, sillä juhlaväki viihtyi pitkään ja nauru raikasi!

Väsymyksen syvyys oli kuitenkin omaa luokkaansa lauantaina juhlien jälkeen. Tietenkin selvitin vielä tiskivuoret ja kannoin ison määrän tavaraa oikeille paikoilleen. Kun sen jälkeen istahdin tuoliin ja otin syliini lautasellisen herkkuja joita jäi, sekä yhden oluen, oli itku lähellä. No, valehtelen! Itkin hiukan. Mutta vain hetken. Sitten pesin naamani ja työnsin sen tyynyyn hiukan yli kymmeneksi tunniksi. En juuri koskaan nuku niin pitkää yötä, mutta nyt uni maittoi.

Osa juhlavieraista kyseli hoitotilanteestani, tai toivotteli voimia ja tsemppejä. Isompia tunteenpurkauksia ei kuitenkaan onneksi tullut. Kuulin jopa kommentin että "näytän ihan hyvältä, jos ei tietäisi ei huomaisi mitään!" Kiva kuulla, tietenkin, mutta voin kertoa ettei tunnu samalta! Toki pystyn tekemään töitä ja ponnistelemaan tällaisen juhlan eteen...mutta olo on kuin tyhjällä säkillä sitten jälkikäteen.

Sama pätee näihin talon remonttitöihin, toki pystyn painamaan pitkän päivän töitä, mutta sitten vaivun koomaan muutamaksi tunniksi. Koen ettei tällainen ylisuorittaminen välttämättä kohenna kuntoa, muttei nyt ole ollut paljon vaihtoehtoja. Tällä hetkellä siis iloitsen lähinnä siitä, että olen selviytynyt. Tähän saakka.

Ai niin, kerrotaan nyt vielä sekin, että tänään on viimeinen sairaslomapäivä. Huomenna ilmoittaudun työttömäksi työnhakijaksi. Yrittäjäksi tuskin enää ryhdyn, sillä poliitikot ovat pitäneet siitä huolta, ettei tässä maassa yhden naisen yrittäjyys ole kovin viisasta. Jollei sitten laskutus ole vähintäänkin satasia päivää kohden. Nyt siis alan miettiä mitä tekisin isona!

maanantai 19. toukokuuta 2014

No miltä nyt tuntuu?

Ei miltään. Olen ihan turta. Luulin etukäteen että tänään iltapäivällä ensin itken, ja sitten juhlin. Mutta nyt vaikuttaa siltä etten tee kumpaakaan.

Tänään oli suuri päivä. Viimeinen sädehoitokerta. Tavallaan viisi viikkoa on julmetun pitkä aika ravata muutaman kymmenen kilomterin etäisyydellä tiettyyn kellonaikaan. Jälkikäteen ajatellen aika meni nopeasti, todella nopeasti. Mutta niinhän aina käy kriisissä, kulkee kuin unessakulkija, tekee mitä pitää muttei juuri tajua ajan kulua tai paljon muutakaan.

Joka tapauksessa se sädehoitojakso on nyt kärsitty. Vieläkään en laita tänne valokuvaa kohteesta, niin, koska se on rintani. Kerron miltä se näyttää: se on afrikkalaisen naisen rinta, johon on ilmestynyt paljon luomia, osittain mustia läiskiä...ja nännin ympäriltä tumma iho lähtee paloina ja alta paljastuu valkoihoisen naisen rinta. Pikkuhiljaa.

Sädehoitojakson päätteeksi tapasin myös lääkärin. Tällä kertaa lääkärinä oli mukava keski-ikäinen nainen. Ehkä ihan ensimmäistä kertaa elämässäni olin lääkärin vastaanotolla, että oli tunne että lääkärillä on aikaa minulle niin paljon kuin tarvitaan. Ehkä näin toimitaan siksikin, että saadaan samalla poimittua potilaista ne, jotka tarvitsevat henkistä tukea. Minulle lääkärikäynnin tärkein anti oli se, että hän päätti lähettää minut vielä kerran verikokeisiin, että poissuljetaan kilpirauhasen toimintahäiriöt. Tätä hän alkoi epäillä siksi että haavani pysyi niin monta viikkoa auki. Lisäksi hän passitti minut ottamaan yhteyttä lääkäriin muutaman luomen poistamiseksi. Rinnassa on edelleen turvotusta joten kunhan iho paranee, voin mennä lähetteellä lymfaterapiaan.

Kysyin häneltä myös siitä, kuinka iso osa kehostani on viipalekuvattu. Kerroin jo kerran kysyneeni asiaa lääkäriltä, ja pelästyin kun sain vastauksen että vain rintojen yläosasta alaosaan. Tämä oli kuulemma virheellistä tietoa, kuvaus on tehty leuasta maksaan saakka. Ja kaikki on ollut "puhdasta". Totesin hänelle että onpa hyvä että kysyin uudelleen! Nyt on rauhallisempi mieli.

Lisäksi hän puhui lähisuvustani, missä on useita syöpätapauksia. Hän lähettää tietoni yksikköön missä tutkitaan syövän perinnöllisyyttä. Hän valitteli että tiedot tulevat sieltä kyllä tosi hitaasti. Mutta jos ilmenee että minulla on perinnöllinen alttius, voin sitten itse päättää teenkö saman päätöksen kuin Angelina Jolie. Eli leikkautanko rintani pois.

Tässä vaiheessa mielessä pyörähti eroavuudet  Angelinan ja minun pankkitilin saldossa. Luulen että A saa hienommat silikonit teetettyä pikaisesti.

Yhteyttä pitää ottaa heti jos tulee oireita jotka voivat viitata tähän sairauteen. Aivan...kaikki oireethan siihen voivat viitata! Lisäksi hän kertoi vielä keuhko-oireista joita saattaa tulla parista kuuteen kuukauteen sädetyksen jälkeen. Kuivaa hakkaavaa yskää...

Kutsu kontrolliin tulee noin 3kk kuluttua kirjeitse kotiin. Torstaina saan tiedon puhelimitse verikokeista.

Ei sitten kuin maalaamaan taloa!

Aivan ihmeellistä kuinka tyhjä olo on nyt. Viikonlopun mahatauti vei loputkin voimat, joten tässä makaan. Vesilätäkössä. Niinkuin kissanpoika jota on retuutettu niskasta ja pudotettu päistikkaa lammikkoon.

Täältä tullaan elämä. Muttei mitenkään ryminällä.

torstai 15. toukokuuta 2014

Pitkä hiihtolenkki kovassa pakkasessa

Niin, se tunne mikä tulee keuhkoihin kun on pakkasessa juossut tai hiihtänyt hiukan kovempaan tempoon. Sanoisiko sitä vaikka "veren maku suussa" riuhtomiseksi. Sellainen tunne on aina välillä ollut tässä sädehoitojakson aikana keuhkoissa.

Mikä lie ilmiöön syynä. Hiukan on ollut semmoinen fiilis, että kaikki kirjalliset ohjeet ja etukäteisneuvottelut lääkärin ja hoitajan kanssa ovat antaneet kuvan ettei sädehoito oikeesti mitään sivuvaikutuksia tee. Sädetys on hajutonta, mautonta, ja näkymätöntä kuin ydinpommi. Koko hoitoa ei huomaa, iho voi hiukan ärtyä ja kuivua. Joopa joo. En millään voi tietää millainen olisi oloni ollut ilman sädehoitoja. Joten olen nyt sitten ihan vaan hiljaa. Ja ihmettelen täällä, kun on outo olo.

Loppusuora hoidoissa on jo näkyvissä. Helpottavaa, ja samalla pelottavaa. Koitan joskus selittää miksi se pelottaa. Nyt koitan mennä saunaan. Rakastan saunomista yli kaiken, mutta nyt on se ilo elämässä ollut hiukan taka-alalla. Eli menen ihan vaan hetkeksi saunaan, kylmän märän pyyhkeen kanssa.

tiistai 13. toukokuuta 2014

Pulled pork

Alkaa olla niin grillattu olo. Taitavasti ovat asiantuntijat laskeneet sen, mitä ihminen kestää. 4 viikkoa sädehoitoa takana ja vasen rinta ja kainalo...eivät ole ihan parhaimmillaan. Välillä tuntuu siltä että rintaan isketään 5 naskalia eri suunnista. Se myös kuumottaa ja on arka. Iho on mustanruskea. Väsyttää tolkuttomasti. Väsymys johtuu varmaankin siitä että kropan pitää koittaa korjata vahinkoja joita säteilytys tekee. Ja korjattavaa aluetta riittää.

Tästä päivästä alkaen sädehoito on siis tehostettu vain sille alueelle missä kasvain oli. Ehkä siis pikku hiljaa alkaa uskoa että elämä helpottaa. Viikon kuluttua olen vapaa. En kyllä uskalla, enkä voi kirjoittaa että "viikon kuluttua olen terve". Ehkä jonakin päivänä.


perjantai 9. toukokuuta 2014

Russian Roulette

Muistan nuoruudessani nähneeni elokuvan, josta venäläinen ruletti on jäänyt erityisen painostavana ja kammottavana mieleen. Tuohon aikaan käsittelin jonkin verran aseita, sellaisia joilla tauluun ammutaan, joten lippaan toiminta oli tuttu asia. Se ehkä teki tuon pelin vieläkin kammottavammaksi.

Pyörivässä lippaassa on tila kuudelle panokselle, ja lippaaseen laitetaan yksi. Lipasta pyöräytetään kuin rulettihyrrää, ja toivotaan parasta. Yhdellä panoksella pelattaessa todennäköisyys on siis 1:6. What the hell, I'm feelin' lucky!

En oikein tiedä voiko tänne pistää youtube-linkkiä, mutta kokeilen. Venäläistä rulettia voidaan pelata näinkin, jotkut luottavat tuuriinsa!

Ilmeisestikin noin joka kahdeksas nainen sairastuu suomessa elämänsä aikana rintasyöpään.

Aamulehdessä oli juuri artikkeli rintasyöpäseulonnoista. Seulontoihin osallistuvien määrä on laskenut, ja on tällä hetkellä 85 prosenttia. Aivan käsittämätöntä minusta! Toki osa ihmisistä käy tutkimuksissa säännöllisesti yksityisesti, ja tietenkään ne, joilta on jo löytynyt syöpä, eivät välttämättä osallistu seulontoihin. Seulontoihin kutsutaan koko maassa 50-68 vuotiaat naiset 2 vuoden välein.

Outoa etteivät ihmiset osallistu näihin ilmaisiin, helppoihin tutkimuksiin. Olisin ollut tätä mieltä jo ennen minulta löytynyttä syöpää. Seulontojen avulla syöpä löytyy tavallisesti niin varhaisessa vaiheessa, että jotakin on vielä tehtävissä. Joskus paljonkin.

Vuonna 2011 Suomessa seulontatutkimuksissa käyneistä 0,58 prosentilta löydettiin rintasyöpä. Suurissa kaupungeissa asuvilla on rintasyöpää enemmän kuin muilla, johtuen mm. myöhäisestä sukukypsyydestä ja vähäisestä lapsiluvusta. (Edellinen tieto on siis Aamulehden artikkelista, muistaakseni hiukan ristiriidassa aiemmin lukemaani. Yleensä on faktana esitetty että aikainen sukukypsyys, lasten myöhäinen hankkimisikä ja lasten vähäinen lukumäärä lisäävät rintasyöpäriskiä. En nyt sitten tiedä onko tuossa kyse toimittajan kömmähdyksestä.)

Minä en luottaisi onneeni, ja on luultavaa että tämän asian sanon kyllä ääneenkin naisille, joita tapaan tulevina vuosina (niitä taitaa olla jäljellä!)

torstai 8. toukokuuta 2014

Niin säteilevä olo

Sädehoito on jo rutkasti yli puolivälin, ja taas edessä onneksi kolmen päivän tauko. Ihan hyvä kyllä sekä henkisesti että etenkin fyysisesti että näitä taukojakin on. Vihlovaa kipua on rinnassa ajoittain, ja semmoista polttelun tunnetta myös. Jotenkin tuntuu ettei ehdi tehdä mitään muuta kuin remonttia ja matkustella sädehoitoon ja takaisin. 

Aaallonpohjasta nousuvaihe on menossa, henkisesti helpompaa. Olen todennut nyt että elän minkä elän. Kunhan tämä hoitojakso on ohi, koitan selvitellä itse, mitä keinoja olisi varmistaa se, ettei pirulainen pääse uudestaan niskan päälle. Viimeisen hoitokerran jälkeen on lääkärikäynti, mutta ikävä kyllä, ruusunpunaiset kuvitelmat ovat jo karisseet. Se käynti on varmaan sellainen "kaikki on nyt hyvin mene kotiisi meillä on sairaita täällä hoidettavana" -käynti. Joitakin päässä pyörineitä kysymyksiä voisin kuitenkin laittaa ylös paperille että tajuaisin sitten kysyä. Kun noita erikoistuneita lääkäreitä ei näytä pääsevän tapaamaan sitten yhtään millään konstilla. Eli tuskin myöhemminkään muulla keinoin kuin pitkällä odotuksella ja nipulla seteleitä. 

Seuraava etappi elämässä on sitten ne yo-juhlat. Hiukan vielä remonttihommia, että paikat on suurinpiirtein siistinä silloin. Sitten pitää alkaa suunnitella tarjottavia ja juhlan yksityiskohtia. Heti juhlien jälkeen on edessä sitten työnhaku. Olen työntänyt tuota ajatusta eteenpäin aina kun se on päähäni pujahtanut. Mitähän on edessä? En tiedä, onneksi ei ole kykyä nähdä tulevaisuuteen. Mitä tapahtuu vuoden kuluttua, entäpä viiden vuoden? En ajattele sitä, vaan elän päivän kerrallaan. Todellakin, tällä hetkellä elän juuri niin...kalenterissani en paljoa sivuja kääntele, suunnitelmat koskevat huomista ja ylihuomista. Sitä pidemmälle en mieti, ja jos jotakin mietinkin, niin pieni sivujuonne on kaiken takana: missähän kunnossa olen tuolloin?

Nyt on kuitenkin hyvä elää. On monia asioita joista saan iloa. Tämä kevät on pistänyt myös miettimään mitä asioita on menneessä elämässä ollut, joita kaipaan. Joitakin hyviä ja iloa tuovia asioita on nyt sitten ajatuksissa tehdä tänä kesänä! Ihan vaan siksi että olen olemassa :)

perjantai 2. toukokuuta 2014

Aallonpohjaan

On tämä ollut melkoista. Nyt menneellä viikolla olen tehnyt hiukan remonttitöitä, ja lopputulos oli se, että fyysinen aallonpohja tuli tavoitettua vappuaattona. Olin niin väsynyt etten olisi jaksanut edes syödä. Saati sitten mitään muuta. 9 tunnin yöunet ja kahdet tunnin päikkärit...ja silti vielä väsytti niin ettei oikein tajunnut mitään. Lisäksi muutama kunnollinen kipukohtaus tuohon rintaan, ja kyllä oli freesi olo! Naama näytti siltä kuin olisin viikon juhlinut vappua!

Tänään sädehoidossa kysyin että onko tuollainen kipuilu normaalia, ja valitettavasti kuulemma on. Voi tulla muitakin outoja tuntemuksia. Loistavaa.

Jostakin syystä nyt sitten kun olen fyysisesti todella poikki, alkaa henkinenkin kantti rakoilla. Niinhän se aina menee kyllä. Tänään sädehoidon jälkeen olen sitten purskahdellut itkuun, ja itse asiassa itkin koko loppukotimatkan. Ihan vaan siksi että vitutti, väsytti ja särki. Nyt alkaa välillä pintaan tulla myös uusi tunne, kateus. Miksi muut ihmiset saavat olla iloisia, tyytyväisiä, terveitä, hyväkuntoisia ja kauniita. Heidän maailmansa suurimpia harmituksen aiheita on se, että Gloria-lehti on loppunut kioskista ja geelikynsi katkeaa. Ja migreeni se on ihan kauheeta. Pitää päivittää facebookiin että voi ei, mulla on taas migreeni. (Ihan vaan sivuhuomautus että itsellnikin on ollut migreeni yli 30v, muttei sitä moni tiedä. Tai no nyt tietää.)

No se katkeruudesta. Tuollaiset ajatukset ja tunteet on tietysti energian hukkaan heittämistä. Pitää koittaa pysyä ryhdissä ja ajatella toisella tavoin. Mulle on nyt jaettu tällaset työkalut, ja näillä pitää pärjätä. Teen minkä voin, ja koitan toimia niin etten tule rasitteeksi ympäristölleni.

No tän illan olen ihan itsekseni kotona, juttelen koirilleni. Jos itkettää, itken, ne lohduttavat. Tuskin itken, eiköhän noi paineet poistuneet jo. Päätin lepäillä vielä huomisenkin päivän. Sitten sunnuntaina saatan viettää jokusen tunnin ystävieni ja harrastuksen parissa.

lauantai 26. huhtikuuta 2014

Jännän äärellä

Istahdin alas ja luin blogini alusta tähän hetkeen saakka, aikajärjestyksessä. Sinällään aika hyvä, että olen kirjoittanut, sillä ilman tätä itsellänikään ei olisi harmainta hajua siitä, mitä on tapahtunut ja milloin. Tämä kevät on varastettu minulta pois!

Nyt olen avannut silmäni. Viime päivinä olen maalaillut ulkona. Ostimme puolitoista vuotta sitten talon, joka on rakennettu yli kolmekymmentä vuotta sitten. Pientä laittoa siis siellä täällä. Nyt kun ilmat ovat olleet suotuista, olen maalaillut ulkorakennuksia. Pieniä pintoja ja hitaaseen tahtiin. Sisällä pitäisi vielä maalata kattoa ja fiksailla muitakin paikkoja. Tein oikein työlistatkin sitä varten että tiedän mitä tehdä ja missä järjestyksessä. Toukokuun lopulla juhlitaan tyttäreni valkoista lakkia. Tiedän että aikaa on vielä kuukausi, mutta nyt tuntuu että jaksaminen on rajallista, joten joka päivä pitää pikku hiljaa koittaa saada töitä eteenpäin. Haluaisin että paikat ovat siistit ja nätit kun juhlitaan.

Samalla voin juhlia ehkä sitä, että täytin maaliskuussa 50 vuotta. Juhlat jäivät tuolloin pitämättä. Kesää odottelen muutenkin innokkaasti, sädehoidot loppuvat, yo-juhlien jälkeen sitten voin ehkä hiukan huokaista, ja miettiä mitä mukavaa haluaisin tehdä. Siis minä, itse!?


sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

Pääsiäisloma

Voi kuulostaa oudolta, mutta nyt sairasloman keskellä olevan pääsiäisloma tuntuu enemmän lomalta kuin lomat tavallisesti. Näin siksi, että sädehoito alkoi maanantaina, ja neljän ekan kerran jälkeen tuli sitten pakollinen pääsiäistauko. Sädehoito ei pyöri mutta kuin arkipäivisin.

Muistan kun mukulana joskus pilailtiin kutituspulverilla. Nyt on semmoinen olo kuin kutituspulveria olisi hierottu koko vasempaan rintaan. Olen vaihdellut öljyjä ja rasvoja, jotta tilanne rauhoittuisi. Jos tekisi mitä mielihalu sanoo, ottaisin juuriharjan ja hankaisin. Ehkä kutina ei tosin silläkään lähtisi.

Tässä on ollut henkisesti jonkin verran tasaisempi vaihe. On ollut positiivisempi mieli siksikin että sädehoito ilmiselvästi pisti nuo tukkeutuneet imunestetiehyet hiukan toimimaan, turvotus ja sitä myötä kipukin on vähentynyt huomattavasti. Eli leikkauksen jälkeinen melkein kahden kuukauden tuska on takana. Jos tätä nyt uskaltaa ääneen sanoa. Kutina on kuitenkin ehkä kivempi vaihtoehto!

Henkinen alamäki on nyt kuitenkin tosiasia. Kaikki ihmiset varmasti kokevat joinakin hetkinä olevansa alamaissa. Niin minäkin, mutta aina tilanne on muuttunut parempaan nopeasti. Nyt oli tällä menneellä viikolla kuitenkin välillä niin tuskainen fiilis, että en tiennyt oikein miten pääsen olotilasta ulos. Depis kun ei kadonnutkaan muutaman tunnin odotuksella!

Syöpäsairaan silmin maailma on vaan niin toisenlainen. Sitä miettii että kannattaako remontoida ja laittaa paikkoja kuntoon jos kuitenkin delaa lähivuosina. Kannattaako suunnitella tulevaisuutta? Pitäisikö alkaa käydä tavaroitaan läpi ja heittää kaikki turha pois, ettei lähesten tarvitse sitä työtä sitten tehdä?

Toisaalta järki kertoo että ihmisiä kuolee äkilliseen sydänkohtaukseen, aivoinfarktiin tai vaikka liikenneonnettomuuksissa ihan yhtäkkisesti. On todellakin tullut tajuntaan se tosiasia että täällä ollaan vain käymässä!

Kannattaisi siis käyttää aika hyvin. Olla iloksi ja hyödyksi läheisille. Tehdä mielekkäitä asioita.

Heti diagnoosin saatuani etsin netistä tietoa rintasyövästä. Alusta alkaen kävi ilmi, että tämä on henkisesti vaikea sairaus, ja kuinka totista totta tuo tuntuu nyt olevankaan. Menin silloin käymään rintasyöpäyhdistyksen sivuilla, ensimmäinen linkki jonka sattumalta avasin oli myytävät adressit. Pois, äkkiä pois! Sitten etsiskelin rintasyöpäblogeja. Eksyin blogiin, jonka lopussa oli muistosanat ja kuva ruumisarkusta. Ei helvetti, vaikka se olisi tottakin, niin EI! Voin luvata että tämä minun blogini ei pääty siihen. Se päättyy johonkin muuhun. Inhorealismi on taiteen laji, mutta ihan tällaista maailmankuvaa en haluaisi jakaa.

Tällä hetkellä olen lähes yliherkkä televisiolle. Juuri äsken katselin viatonta sisustusohjelmaa, jossa kaunis nuori tyttö kertoi äitinsä menehtyneen juuri syöpään. Kanava vaihtui, mutta liian myöhään. Tulee lähes pakokauhu - en halua kuulla!

Potilaan ei ilmeisestikään pitäisi ajatella yhtään mitään. Valitan, mutta en pysty siihen. Voin tässä vaiheessa kertoa että alkuvaiheessa sain niin ruusuisen kuvan hoitojärjestelmästä. Puitteet ovat upeat ja uudenaikaiset, lääkärit päteviä ja tehokkaita. Jos olette lukeneet blogiani, ymmärrätte miksi tuo ruusuinen kuva on karissut. "Olet syöpätautien poliklinikan asiakas" - lause voi antaa turvallisuuden tunteen, mutta todellisuus oli jotakin ihan muuta. Silloin kun eniten apua tarvitsin, apua oli saatavissa vain ensiavusta. Tai ei oikeastaan sieltäkään.

Päässä kirmaa tällä hetkellä tuhat epäilystä. Edelleen mietityttää se, tutkittiinko alun alkaen riittävästi. Pieni osa kehosta viipalekuvattiin ja lääkäri kiireessä selasi läpi ne tuhat kuvaa? Mitä jos jotakin jäi huomaamatta tai jäi kuvatun alueen ulkopuolelle? Säästösyistähän ei turhia kuvailla!

Mitä jos tuo ihmeellinen turvotus/tulehdus/punoitus/kipu reaktio olisikin oire siitä, että sen yhden kasvaimen lisäksi rintani vasen laita olisi tulehduksellista rintasyöpää täynnä. Siitähän ei ole otettu yhtään koepalaa, sehän maksaisi! Kuitenkin jo kuukausia sitten ihmettelin tuntemuksia tuossa rinnassa, nänni on tuntunut oudolta jne. Nämä olot kerroin leikanneelle lääkärille, mutta hän ohitti ne olankohautuksella.

Säästöä tulee sitten siinäkin että ihan sattumalta sädehoitoni ajoittuu jännään ajanjaksoon: hoitoa 4 kertaa, 4 vapaapäivää, hoitoa 3 kertaa, 3 vapaapäivää, hoitoa 3 kertaa, 1 vapaapäivä, 1 hoito, 2 vapaapäivää, 4 kertaa hoitoa, 3 vapaapäivää, 4 kertaa hoitoa, 2 vapaapäivää, ja 1 hoito.

Tämä on siis laskennallisesti 5 viikkoa. Mutta jos ei sattuisi olemaan noita pääsiäisiä, vappuja ja henkilökunnan virkistyspäiviä siinä, joku saisi samassa viikkomäärässä 5 sädetyskertaa enemmän. Yhteiskunta säästää, mutta entäpä minun sisälläni poukkoilevat syöpäsolut? Entäpä ne?

Kun joku kertoisi minulle mitä keinoja olisi vaikka omalla kustannuksella tämän hoitorupeaman jälkeen tarkistaa, onko syöpä levinnyt, olisin rauhallisempi. Uskoisin että olisi mahdollista päästä viipalekuvaukseen vaikka Viroon tai Intiaan. Olisin täysin valmis tekemään tämän, jo pelkkä tieto siitä mahdollisuudesta toisi ison lohdun. Tällä hetkellä ei ole kovin luottavainen olo, pelkään että täällä apua saa vasta kun tilanne on jo päässyt liian pahaksi. Itseään siis pitäisi tarkkailla, ja silti koittaa pysyä järjissään. Helppo homma.

Jostakin syystä väsymys on ollut melkoista viikon ajan taas, kolmena edellisenä yönä olen nukkunut kymmenkunta tuntia. Ehkä tämä tästä iloksi muuttuu. Onneksi on kevät, aurinko ja lämpö tuovat lohtua!

sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Ravitsemus kuntoon


















Koska tämä ei ole ruokablogi (vaan syöpäblogi) ja tein annoksen ensin, ja keksin ottaa kuvan vasta sitten, on lautasen reuna hiukan töhryinen. Kuvassa sunnuntaiaamupalani, 2 leipää joilla voi-öljyseosta, kinkkua, juustoa ja suippopaprikaa. Kahvia (tottakai), pillerit (joista lisää jäljempänä). Lautasella banaani, kiivi, puolikas lime puristettuna, desi mustaviinimarjoja ja desi maustamatonta Ehermannin rahkaa.

Koko ikäni olen ollut kiinnostunut ravitsemuksesta. Viime vuosina on tullut lueskeltua aika paljon aiheesta. Olen varma että syön terveellisemmin kuin keskivertokansalainen Suomessa. Määrät ovat minulle se ongelma, eli kun ruoka on hyvää, lisään hyvän olon tunnetta ottamalla lisää, ja lisää ja hiukan vielä lisää.

Muutama vuosi sitten karppasin jonkin aikaa. Valitettavasti media on pilannut tuon varsin hyvän laihdutustavan maineen pahanpäiväisesti. Esimerkeiksi on useimmiten otettu semmoiset äärilaitojen edustajat, jotka vetävät pekonia, munia ja voita olan takaa. Suurin osa ei karppaa sillä tavoin, vaan paljon terveellisemmin!

No karppausta en kuitenkaan pidä järkevänä tapana syödä pidempiä aikoja. Itse olin tiukalla karppausdieetillä muutaman viikon ja totesin että on tosi vaikeaa syödä niin että hiilihydraattimäärät pysyisivät oikein pieninä. Himoitsen paprikaa, tomaattia ja greippiä... ja tiukassa karppauksessa niistäkin tulee jo liikaa hiilareita. No, 10 kg lähti tuolla konstilla helposti ja ilman nälkää. Tämä karppausaika kuitenkin opetti todella paljon!

Jo useita vuosia olen "hyväkarpannut" jos johonkin kategoriaan pitää kuulua. Tarkoittaa sitä, että välttelen sokeria ja puhdistettuja viljoja. Karppausjaksoni aikana opin myös sen, että vatsani voi paljon paremmin, jos jätän pois kaiken vehnän ja rukiin. Muuten, karpatessa ei ole ilmavaivoja eikä vatsakipuja. Eli kemistithän sen tietää, käyminen vaatii hiilihydraatteja ja hiivaa. Kannattaa pistää mieleen tämä :)

Nyt, syöpädiagnoosin jälkeen olen lukenut ravitsemuksesta eri kantilta, tottakai. Olen miettinyt mitkä syyt aikaansaavat syöpää - ja mitä voisin tehdä nyt parantaakseni tilannettani.

Olen tuolla aiemmin kertonut siitä, kuinka ikävältä tuntui alussa kertoa diagnoosista kun sai epäsuoria (tai jopa suoria) vihjeitä siitä, että rintasyöpä tulee lihaville naisille, ja on itseaiheutettu sairaus. Ihan niin simppeliä kaikki ei kuitenkaan ole. Niistä ihmisistä joiden tiedän kuolleen tähän sairauteen kaikki eivät suinkaan olleet lihavia. Mutta asiassa on ehkä osatotuus, sillä kuten nykyään tiedetään, lihavuus aikaansaa kroonisen tulehdustilan elimistöön. Tämä osaltaan vaikuttaa aineenvaihduntaan ja kenties syövän syntyyn. Omalla kohdallani mieleen on tullut sekin, mikä osuus asiaan on ollut sillä, että olen joutunut vuosia elämään aneemisena, joten solujen hapensaanti on ollut puutteellista. Anemiani syy on ollut kohdussa oleva myoomajoukko. Operaatioita tehtiin 3 ennenkuin lopulta kohdunpoisto avasi uuden maailman. Hemoglobiinin nousu 93:sta 140:een tekee eron oloon! Todella.

Mutta mitä olen nyt sitten pohtinut. Yksi mihin uskon vakaasti, on se että monen nykyihmisen keho happamoituu turhan paljon, ihan vain siksi, että syömme vääränlaisia ruokia. Olen lähtenyt asiaa korjaamaan positiivisin keinoin, en ajattelemalla "mitä en saa syödä", mikä tuntuu olevan aika monen lähtökohta. Ja siitä tulee helposti kompastuskivi! Ajattelen ennemmin että SAAN syödä joka päivä porkkanoita, ja niin monta hedelmää kuin tekee mieli. Lisäksi saan syödä tomaatteja, kurkkua, kaaleja ja salaattia. Moni kuvittelee syövänsä terveellisesti jos syö salaattia puoli lautasellista - ja niinhän virallisessa lautasmallissa asiat esitetään. Mielestäni pöhkösti. Ei tarvita kovin montaa "vaakapäivää" kun tajuaa, että jotta salaatin syönnillä olisi jokin todellinen merkitys, sitä pitää syödä 2 lautasellista, niin kevyttä se on!

Avuksi olen ottanut pH-Balance -nimisen tuotteen. Se sisältää mm. kaliumia, kalsiumia ja magnesiumia. Tätä jauhetta sekoitan lasilliseen vettä ja juon ennen nukkumaan menoa. Voi ainakin toivoa, että se samalla myös rauhoittaa unta. En ole tätä vielä kauaa juonut, mutta pakko sanoa että olo on ainakin parantunut! Närästys on tipotiessään ja jotenkin luulen että väsymys on väistymässä.

Tämän lisäksi aamulla vetäisen nyt muutaman pillerin. Jos joku lukijoista vaikka laskee että menee yli suositusmäärien, niin joo, voi mennä yli kotimaisten suositusten, jotka ovat melko lailla alhaisemmat kuin monessa muussa maassa. Tarkoitus ei ole kuitenkaan syödä näitä loppuelämää, vaan jonkin aikaa kuurina.

Näitä otan kutakin yhden, ehkäpä laitan jonkinmoiseen itse päättämääni tärkeysjärjestykseen ne:

D3-vitamiinia 100 µg
E-EPA + E-DHA
Only One Regular (vitamiini-mineraalivalmiste)
Sinkki
Probiootti (4 eri maitohappobakteerikantaa)
Saccharomyces Boulardii (hiivaprobiootti, ruokaa edellisille)
Fortesan (kurkumiinivalmiste)
Gerimax (satunnaisesti)

Ja tietty pilleripinoon vielä sitten Tamofen, joka myös toivottavasti tekee keholle hyvää. Ihan varma en ole, nyt jo tuntuu oudosti siltä että aamu alkaa neljältä!








Lymfaödeema

Menikin monta päivää tässä uutisia sulatellessa. Olen helpottunut, mutta samalla ärsyyntynyt, pettynyt ja turhautunut.

Tavallaan hävettää mikä määrä energiaa ja bensaa on menneinä viikkoina mennyt turhaan. Minkä määrän tunteja olen valvonut miettien mikä rinnassani oleva tulehdus on - onko se ruusu, mitä yksi lääkäri väläytteli? Jokin tulehdus joka vain odottaa hetkeä, jolloin voisi muuttua yleistulehdukseksi!? Vai voiko se ollakin niin että minulla on tulehduksellinen rintasyöpä sen yhden jo poistetun kasvaimen lisäksi?

Te jotka olette lukenee alusta saakka blogiani tiedätte että tuo tulehdus alkoi muutama päivä tikinpoiston jälkeen. Olo on ollut ajoittain aika tukala - rinta on ollut niin turvonnut että on ollut tunne että se räjähtää. Se on ollut punainen, arka, vihlova ja ajoittain iho on ollut kuin greipin kuorta suurennettuna.

Lääkäri jolle sitä ensin näytin, määräsi antibiootin. Sitten toisen kuurin eri antibioottia, ja kolmannenkin kuurin vielä. Tilanne on ollut välillä parempi, välillä huonompi. Välillä olen päättänyt että perhana, unohdan koko asian, ja teeskentelen että kaikki on hyvin. En saanut sitä huijatuksi, enkä itseänikään.

Laskin juuri että tässä kun myös toinen haavani pysyi avoimena ontelona n. 5 viikon ajan...olen joutunut käymään sitä hoidattamassa, niin tuon tulehduksen on nähnyt yhteensä torstaihin mennessä 5 lääkäriä. Yksikään ei sanonut mistä on kyse. Eikä alkanut tutkia. Ei uskaltanut ottaa näytettä. Ei mitään. Myötätuntoisimmat ovat vain sanoneet että on varmaan ikävän tuntuinen, pitäähän sille jotakin tehdä.

Kauhean taistelun kautta pääsin vihdoin käymään sillä sairaalan osastolla, missä minut leikattiin. Tähän sain "luvan" vasta oltuani yhden koko päivän ensiavussa, jolloin tutkinut lääkäri lupasi, että leikannut lääkäri ottaa minuun päin yhteyttä. Ei ottanut keskiviikon aikana, joten torstai-aamuna syöpäpoliklinikan hoitajalle soittaessani, kuultuani etten saa sinnekään lääkärille aikaa, purskahdin itkuun. Tämän jälkeen sitten sain ohjeen (ja samalla luvan) soittaa kirurgian osastolle. Siellä vastannut hoitaja oli hyvin ystävällinen ja antoi minulle lääkäriajan jo samalle iltapäivälle. Hän mainitsi että lääkäri leikkaa, joten saatan joutua odottamaan, mihin vastasin että kaikki mikä on alle kuuden tunnin on ok.

Osastolla jonkin aikaa odoteltuani paikalle pyyhälsi suoraan leikkausssalista nuorehko mieslääkäri, joka istui tuoliin jalat harallaan odottamaan että saan yläosani riisuttua. Tämän prosessin aikana olen todellakin jo niin tottunut siihen että kaikki puristelevat rintojani, ettei enää tunnu missään, ei edes oudolta. Mutta tämä tilanne hiukan tuntui, no suoraansanoen huvittavalta. Siihen sitten kävelin hänen pitkien koipiensa väliin tutkittavaksi. Lääkäri oli fiksu ja asiaa hetken tutkittuaan sanoi ettei tässä ole mistään muusta kyse kuin siitä, että jostakin syystä imusuonet ovat vaurioituneet leikkauksessa. On erittäin epätavallista että niin käy tämän tyyppisessä leikkauksessa, mikä minulle tehtiin!

Jee, olen taas epätavallinen. Hän kertoi että imusuonet pikku hiljaa tekevät uusia reittejä ja tilanne helpottuu oletettavasti muutamassa kuukaudessa. Kysyin myös voidaanko sädehoito aloittaa, ja hän kertoi että kyllä, mutta sen näkee sitten tekeekö se tälle tilanteelle hyvää vai pahaa, molemmat on mahdollisia.

Olin toki uutisesta helpottunut, ja tunsin oloni varsin typeräksi siitäkin syystä, että olin sitä käynyt lääkäreille näyttämässä apua hakien. Kysyin MIKSI ei kukaan lääkäreistä, niistä viidestä, jotka olivat sen nähneet, sanonut mistä on kyse!? Hän vastasi virnistäen että siitä yksinkertaisesta syystä että he eivät ole tienneet! Tämä on niin spesiaalialaa.

Ehkäpä minullakaan ei sitten ole syytä asiasta enempää itseäni soimata ja tuntea oloa typeräksi. Rinnan olotila ei ole yhtään kohentunut, siellä se pullottaa ja vihloo. Etsiskelin tietoa netistä ja löysin rintasyöpäyhdistyksen sivuilta oleellisen: tilannetta voisi helpottaa hieronnalla, mutta sitä ei tietenkään suositella tässä vaiheessa jotta valtoimenaan hyppivät syöpäsolut eivät keksi paeta alueelta. Vasta sädehoitojakson jälkeen voi koittaa saada nesteitä liikkeelle.

Ai niin, se alkuviikon kuume, jonka tietysti oletin olevan merkki siitä että tulehdus aikoo nujertaa minut - se oli pelkkää sattumaa. Kuumetta minulla on tosiaan ollut viimeksi lapsena, mutta nyt on vastustuskyky alentunut, ja taisin saada jonkin flunssanpoikasen viikonloppuna. Sattumaa. Niinkuin kaikki muukin.

tiistai 8. huhtikuuta 2014

Lääkäriajat hiukan kiven alla?

No niin, olen aika väsyneessä tilassa mutta silti hiukan tilitän nyt tänne: omaksi helpotuksekseni! Koitin eilen jo saada lääkäriä kiinni. Aloitin soittamalla omalääkärille, sain hänelle soittoajan torstaille. Ei kauheesti lohduta, kun kyseessä melko tukala tila, ja oikeasti olo että nyt pitäisi jo jokin ratkaisu löytyä. Rintani siis on edelleen tulehtunut, turvonnut, punainen, vihlova ja epäilen että kohta se räjähtää!

No sitten soitin tietysti syöpätautien poliklinikalle. En saanut ketään vastaamaan puhelimeen eilisen soittoajan puitteissa. Sitten käytinkin pari tuntia tutkien löytäsinkö netin kautta jonkun syöpätauteihin erikoistuneen lääkärin, olisin ollut valmis menemään siis yksityislääkärille. Mutta ei, yhdellekään ei ollut ainuttakaan aikaa tällä viikolla. Mietin jo että pitääkö lähteä ajamaan pääkaupunkiseudulle. Päätin kuitenkin odottaa aamuun.

Tänä aamuna sitten soitin syöpätautien poliklinikalle, mistä kerrottiin ettei ole vapaita aikoja. Pitää soittaa omalääkärille. Kerroin jo soittaneeni. Sitten hän neuvoi että minun on vain mentävä oman kuntani päivystykseen. Sielläpä sitten olinkin klo 10. Pikaverikokeella katsottiin tulehdusarvot, ei hälyttävää. Mutta kaikkein jännintä oli se, että minulla oli lämpöä 37,5. Se on minulle kova kuume, sillä viimeksi olen ollut kuumeessa noin 35 vuotta sitten lapsena.

Ensiavun lääkäri oli kiltti ja soitti syöpäpoliklinikalle, ja loppupäätelmä oli se, että hän kirjoitti lähetteen isomman naapurikunnan päivystykseen. Kolmen tunnin kuluttua olin siis paperit kädessä ja valmis paikanvaihtoon. Onneksi sain autossa syödäkseni äitini laittamat evässämpylät ja omenan. Loppu onkin sitten selitettävä vain lyhyesti. Istuin ensiavussa odottamassa lääkäriin pääsyä klo 13-19. Näin kuinka kuumeiset lapset huusivat, juopot kaatuilivat lattiaan, vieressä istuva nainen oksensi tauotta jne. Oloni oli alkutunnit aika huono, palelin koska olin kuumeinen. Ketutti.

Lääkäri tutki minut  ja lupasi kirjoittaa kirjeen minut leikanneelle lääkärille. Jotakin on kuulemma tehtävä :)

Nyt sitten olen kotona ja huomisen kyttään puhelintani, ehkä ylihuomisenkin.
Mielenkiintoista nähdä milloin se soi?
Miten voikaan olla NÄIN VAIKEETA!

Loppukevennys: Ensiavun näyttötaululla pyöri tauotta opastusohjelma, missä neuvottiin miten hoito etenee. Yhdessä diassa luki: Kun tutkimukset on tehty, lääkäri määrää sinulle oikean haudan.

No ei vaan, oikean hoidon siinä luki, mutta sitkeästi se teksti siinä aina vääntäytyi päässäni vääräksi!

maanantai 7. huhtikuuta 2014

Tamofen-pilleri nro 1

Tähän vuoteen saakka olen saanut tuntea itseni varsin terveeksi ihmiseksi - lukuunottamatta muutamaa leikkausta jotka on vuosien varrella tehty. Mitään säännöllistä lääkitystä en ole syönyt, joten tuntuu tosi oudolta ajatus laittaa keittiöön kuppi, mihin päätin sijoittaa aina viikon alussa 7 pilleriä. Millään muulla en usko pysyväni laskuissa siinä, onko ko. päivän pilleri jo syöty.

Niitä pitäisi muistaa syödä vielä 1824 kappaletta, noin. En huomioinut karkausvuotta. Ja sillä edellytyksellä että säilyn hengissä. Ei ole kovin ilahduttavaa lukea lääkkeen sivuvaikutuksista.

No eipä tässä muutakaan nyt ole tehtävissä. Sain myös kirjeen perjantaina, jossa ilmoitettiin että sädehoito alkaa ensi viikon maanantaina. Rinta on edelleen turvoksissa, iho tunnoton ja punainen. Soitin terveyskeskukseen kysyäkseni lääkäriaikaa. Sain soittoajan torstaille :)

Ulkona on pirun kylmä ja sataa. Se ei haittaisi jos meidän lämmitysjärjestelmä toimisi. Tänään tuntuu siltä että mikään ei toimi, eikä mihinkään saa apuakaan. Taidan mennä nyt vaan peiton alle kaalinlehdet liiveissäni. Ai miksi. No siksi että netissä monessakin yhteydessä mainittiin että kaalinlehtihaude voi, uskomatonta kyllä, parantaa rintatulehduksen.

Palaillaan kun fiilikset on taas kohdillaan!

torstai 3. huhtikuuta 2014

Iloisia päiviä

Jotenkin tuntuu että viime päivät ovat olleen ensimmäiset leikkauksen jälkeen, kun olen tuntenut oloni suhteellisen normaaliksi. Leikkauksesta on nyt kulunut 7 viikkoa. Haava on ummessa, mutta rinnassa edelleen jotakin tulehdusta joka hiukan turvottaa, iho on tunnoton ja punertava. Mutta koska kaksikin eri lääkäriä on sen nähnyt (pahemmassakin tilassa kuin nyt) päätin että olkoon. Ei siinä ole mitään vikaa. Antibioottikuurit (3kpl) on syötynä, ja nyt on siis muutama päivä ettei tapahdu yhtään mitään. Päätin aloittaa Tamofenin vasta ensi maanantaina, sillä haluan pitää hauskan viikonlopun ystävieni seurassa. Ilman hormonilääkkeen todennäköisesti mukanaan tuomia oireita.

Sitä olen tässä hiukan ihmetellyt, miksi väsyttää edelleen niin paljon. Voin nukkua 7 tunnin yöunien lisäksi helposti paritkin 1,5 tunnin päikkärit. Enkä silti ole mitenkään superpirteä. Mietin sitäkin että masennuksen oireena voi olla väsymys, mutta en kyllä millään tunne itseäni masentuneeksi. Vaikka ehkä olisi aihettakin. Minun kierot aivoni löytävät aina kaikesta positiivisia puolia!

Olen lukenut kirjastosta lainaamaani Arja Lindqvist-Niemelän kirjaa Syöpä ja luonnonmukaiset hoitomenetelmät. Paljon tiukkaa asiaa, ja ajattelemisen aihetta. Kuitenkin myönnän että kirjasta lukemani faktat ovat hiukan latistaneet tunnelmaa, joka on pääni sisäpuolella ollut varsin hilpeä joitakin päiviä.

Rintasyöpään kuolevien suhteellinen määrä on pysynyt samana parikymmentä vuotta. Eli siis "hyvät ja hienot hoidot" ovat muka tehokkaita, mutta silti aika iso osa sairastuneista kuolee. Kirjassa myös kerrotaan että leikkauksen jälkeen syöpä tavallisesti "ryöstäytyy" valloilleen, koska leikkaus aihauttaa niin suuren iskun elimistön omalle immuunijärjestelmälle. Myöskään sädehoidon teho ei taida olla ihan niin hyvä kuin on uskoteltu...ja se voi aiheuttaa kropalle yhtä sun toista.

Sen kirjan lukeminen aikaansai, että aion ottaa yhteyttä tuntemaani erittäin taitavaan kiinalaisen lääketieteen tuntijaan. Aion myös pistää ravitsemukseni entistä parempaan kuosiin - huono tilanne ei kyllä ole tähänkään asti ollut. Aion hankkia E-EPAa, ja harkitsen otsonisuodattimen hankkimista juomavedelle. Ja se maastopyörä...sen taidan saada alleni jo ensi viikolla!

Nyt alkaa ajatus olla kuitenkin jo kylpyläviikonlopussa ja hauskanpidossa!

perjantai 28. maaliskuuta 2014

Kenen elämää elän?

Tänään heräsin ennen kukonlaulua, ruokin ja ulkoilutin koiralaumani, ja lähdin ajamaan. Aurinko paistoi niin kauniisti, mietin mitä normaalit ihmiset tekevät. Joku ajelee töihin, joku kenties harrastuksiinsa, jollakin on vapaapäivä. Mitä minä teen? Menen sädehoitoyksikköön. Jotenkin voisin väittää että aurinkoisen kevätpäivän voisi aloittaa mukavamminkin.

Jälleen olo pään sisäpuolella oli sumuinen...kuitenkin oikeaan paikkaan päädyin. Lähdin ajoissa, koska olen ekaa kertaa menossa sädehoitopaikkaan. Sinne löytää kuitenkin pian perille, istun isoon aulaan odottamaan. Kahmaisen käteeni pari yhdentekevää lehteä. Räplään kännykästäni ääniä pois, kun hoitaja tuleekin jo huutamaan nimeäni. Täällä ei kainostella. Sinä siinä, syöpäpotilas numero 99. Ei vaan, ihan nimellä kutsutaan, ja kaikkihan tietää mikä meitä kaikkia vaivaa.

Hoitaja onkin todella ystävällinen ja neuvoo riisumaan yläosan paljaaksi. Sitten minut laitetaan makuulle selälleen "putkilaitteen" petille ja leikkaushaavat suojataan. Rintakehän päälle kiinnitetään valkoinen palikka-anturi, joka valvoo hengitystäni. Sen jälkeen saan ohjeet hengitysharjoituksiin. Todellakin, sädehoito tehdään hengitystahdistettuna, mikäli suinkin mahdollista. Se suojaa sisäelimiä (kai sydäntä ja keuhkoja) saamasta turhaan säteilyä. Hengitystä ohjataan käskyillä, "vetäkää keuhkot täyteen... ja pidättäkää hengitystä" sitten maksimissaan 20 sekunnin pidätys, ja sitten käsky "saa hengittää". Ei tuottanut kyllä minkäänlaisia vaikeuksia, väliajat sai hengitellä kaikessa rauhassa omaan tahtiin. Niinpä minulle kerrottiin että harjoitus onnistui ja sädehoito voidaan tehdä niin. Tässä on kyllä pakko kertoa, että tuli siinä odotellessa aivan epätodellinen olo. Makasin hämärässä huoneessa, putkimaisessa laitteessa. Ympärilläni kiersi outo valoilmiö edes takaisin. Häivähti mielessä tähtien sota, mitä ihmettä minä teen avaruusaluksessa! Huh. Miksi? Miksi juuri minut on kaapattu tälle matkalle!?

Tämän jälkeen pääsin putkesta pois ja vuorossa on kohdistuspisteiden tatuointi. Nämä pisteet tatuoidaan kylkiin ja rintojen väliin ja navan yläpuolelle siksi, että niiden avulla hoidot kohdistetaan sitten kun se jokapäiväinen rumba alkaa. Kysyin että minkäslaisista kuvioista saa valita ja virnistin? Hoitaja kysyi että mitä, ja oli hyvin hämmästyneen näköinen? Hymyilin ja sanoin että voisin haluta vaikka kukkia, tai kärpäsiä. Olin kuulemma ensimmäinen joka kysyy sellaista, mutta siinä vaiheessa hoitajakin jo uskalsi hymyillä.

Sitten minusta otettiin talteen tietokoneelle sormenjäljet, ja pienellä digikameralla oikein kasvokuva. Molemmat taltioidaan potilastietoihini, jotta asiat sujuvat vaivattomasti sitten kun joka päiväset käynnit alkavat - eli tunnistaminen on nykyisin tehty helpoksi.

Sitten minulle kerrottiin että kutsu sädehoitoon tulee postitse parin viikon kuluttua. Ei sitten kuin odottelemaan, taas :)


sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Miljoona ruusua

Kukkalähetti toi minulle ruusuja. Mutta taitaa nyt olla niin että povessani on myös toisenlainen ruusu, joka ei todellakaan tuo hymyä huulille.

Sairaalan lääkärin tokaisu tiistaina "ei kai tuo ole ruusu!" jäi mietityttämään. Ongelma vain jatkuu jatkumistaan, joten nyt ajattelin katsoa mitä netti kertoo ruususta. Vainoharhaisten ei pidä katsoa netistä mitään, koska varmasti täysin tervekin löytää itsestään helposti kaikki oireet moneen eri sairauteen.

Noh, joka tapauksessa näyttää päivänselvältä että se se on. Kipeä olo, rinta on turvonnut, aristava ja siinä näkyy tarkkarajainen punainen alue. Iho on tunnoton. Väsyttää, väsyttää ja vielä kerran väsyttää. Laittaisin valokuvan tähän, jos kyseessä ei olisi, niin noh, rintani.

Haavastani löytyi viljelyssä jonkin verran Staphylococcus aureusta, ja siihen määrättiin Kefexin-kuuri. Vaan eipä koko aikana ole tainnut olla haavassa erikoisemmin tulehdusta, vaan rinnan toisella laidalla. "Ruusu on yleinen ihon ja ihonalaisen kudoksen bakteeri-infektio. Sen aiheuttaja on lähes aina beetahemolyyttinen A-ryhmän streptokokki." "Tavallisesti lähellä ruusua on alue missä iho on rikki, mitä kautta taudinauheuttajat pääsevät ihoon."

Ei, minulla ei ole kuumetta, meillä se on sukuominaisuus. Voi olla vaikka kuinka kuumeinen olo, mutta lämpö ei nouse. Olen ollut edellisen kerran kuumeessa lapsena. Torstaina otetuissa verikokeissa CRP ei ollut koholla, no toisaalta takana jo Kefexin-kuuri ja muutama päivä Dalacin-kuuria.

Tiedän että edellä kerrottu on sekavaa. Täällä nyt sitten vain odottelen mihin suuntaan tilanne menee. Ei tietenkään pidä ajatella että tämä olisi vakavaa. Mukavaa tämä ei ainakaan ole.

perjantai 21. maaliskuuta 2014

Maastopyöräkuume

Kuumetta on, tauti on siis vakava. Poden ihan hirmuista maastopyöräkuumetta. On ihan pakko saada hankkia pyörä. Sellainen jolla täällä missä nyt asun, pystyisi ajelemaan.

Täällä ei tavallisella citypyörällä tai retkipyörällä tee mitään. Maantiet ovat kuoppaisia ja mutaisia, ja korkeuseroja löytyy paljon ja joka suuntaan lähtiessä. Pitää siis tarkoin miettiä millainen pyörä.

On kyllä ihan uskomaton valikoima nykyään, ja pää sekoaa kun koittaa netistä löytää tietoa. Jos löytää jostakin keskustelupalstalta itselle sopivan kysymyksen - vastausketju ainakin jossakin vaiheessa hajoaa kappaleiksi kun aktiiviharrastajat aloittavat pikkuasioilla hifistelyn ja kiistelyn siitä onko tuo vai tämä hilavitkutin parempi kuin se mikä minulla on. Huokaus. Lienee parempi vaan ensi viikolla tehdä kaupat, ajella jonkin aikaa ja sitten tietää paremmin minkälainen olisi pitänyt ostaa.

Mutta tällaisia haaveita elättelen. Arki on jotakin ihan muuta. Tänään kävin parissa kaupassa, tulin kotiin, imuroin ja pesin lattiat. Sitten söin ja nukuin pari-kolme tuntia. Että haave maastopyöräilystä on ehkä hieman etäinen vielä. Mutta se haave lähestyy, olen päättänyt.

Kanta-asiakaskortti

Käsilaukussa kannettavia kortteja on monenlaisia. Nyt niiden joukkoon tuli yksi lisää: siinä lukee AJANVARAUSKORTTI. Sen yläpuolella sana SYÖPÄTAUDIT. Olen siis kanta-asiakas.

Bonuksia odotellessa voin miettiä miksi rinta on edelleen tulehtunut. Se on kuumottava, osittain punainen ja iho on pinkeä. Käydessäni tiistaina leikkauksen "jälkitarkastuksessa" ei lääkäri, eikä hoitaja kumpikaan pitäneet asiaa kovin kummoisena. Lääkäri tokaisi että ei kai tuo voisi olla ruusu? Hän kehotti kuitenkin jatkamaan antibiootin syömistä. No olen syönyt 7.-16.3 Kefexin-kuurin ja siitä jatkettiin heti Dalacinilla 17. pvä alkaen, ja kuuri siis edelleen päällä. Sikäli tuntuu aika oudolta että jokin tulehdusta aikaansaava edelleen viihtyy siellä. Juuri luin paikkallislehdestä kuinka tämä alue johtaa sairaalabakteeritartuntojen tilastoja ylivoimaisesti maassamme. Vainoharhaista tai ei, olen muutaman ajatuksen tuollekin mahdollisuudelle uhrannut. No, nyt on edessä viikonloppu, mikä tarkoittaa sitä, että jos tilanne pahenee viikonlopun aikana, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin päivystys. Ja no, se ei ehkä ole ihan kovin kiva vaihtoehto. Eikä hyödyllinenkään.




tiistai 18. maaliskuuta 2014

Tuomiopäivä

Tänään oli sitten se päivä. Aamulla istuin hyvissä ajoin autoon, ja konemaisesti lähdin ajelemaan oikeaan suuntaan. Olin niin uppoutunut ajatuksiini, että kymmenen minuutin ajon jälkeen hätkähdin että mihin olen menossa ja miksi. Aivan koomassa siis.

En kyllä tietoisesti jännittänyt käyntiä, eli selailin odotusaulassa lehteä ja odotin vuoroani. Hoitaja haki minut ja sitten alkoi tietotulva. Asiat vilistivät silmissä ja sitten lääkäri sanoi että tätähän varmasti odotat, ja otti esiin paperin missä oli tiedot syöpätyypistäni. Paperi vilisti outoja termejä - ja niitä oli paljon.

kasvaimen tyyppi: duktaalinen
Gradus: 2
Tubulusmuodostus (1-3): 3
Tuma-atypia (1-3): 2
Mitoosit (1-3): 1
Imutieinvaasio: ei
verisuoni-invaasio: ei
perineuraalinen hermoinvaasio: ei
invasiivisen karsinooman läpimitta: 12mm
kasvainen kokonaisläpimitta: 12mm
DCIS luokka (WHO v.2012): 1
Lobulaarinen neoplasia: kyllä
vartijaimusolmukkeet (metast./kokonaismäärä): 0/2
rintakasvaimen poistomarginaalit:
superiorinen/inferiorinen (mm/mm): 9/20
mediaalinen/lateraalinen: 5/20
anteriorinen/porteriorinen: 6/10
lyhin DCIS:n resektiomarginaali: 8mm anteriorinen
kasvaimen pTMN-luokitus (v-2012) : pT1cN0
 
reseptoritutkimus:
estrogeenireseptori (ER)
positiivisten solujen %-osuus (0-100): 70
progesteronireseptori(PR)
positiivisten solujen %-osuus (0-100): 100
HER2 CISH: neg (her2ehc 0/1+)

Ki67 (%): 7

Eikä tuossa vielä läheskään kaikki. Tavoite sinänsä sekin, että löytäisi jostakin edes selityksen noihin kaikkiin termeihin. Ei ehkä onnistu. Kaiken kaikkiaan ymmärsin sen, että kävi tuuri. Jos en olisi osallistunutkaan tähän mammografiaseulontaan, vaan vaikka vasta seuraavaan 2 vuoden kuluttua, olisi tilanne ollut jo paha. Näin lääkäri sanoi.

Vielä on niin pölähtänyt olo ettei tuota sisäistä. Konkreettista oli se tieto, että sytostaatteja ei käytetä. Saan sädehoitoa 5-6 viikkoa (lopullinen päätös tehdään sädehoitoyksikössä). Tämän lisäksi syön 5 vuotta Tamofenia, koska kasvaimeni oli hyvin hormonipositiivinen ja saa "ruokansa" niiltä.

Haavan tilannetta arvioi myös hoitaja, joka oli ekspertti haavahoidossa, ja hänen arvionsa oli että kanttinauhahoidon voi nyt heti lopettaa ja alkaa vain suihkuttelun pari kertaa päivässä. Hänen arvauksensa oli että haava olisi ummessa jo 1-1,5 viikossa! Rinnan turvotusta hekin ihmettelivät ja todettiin vain että syön sen uuden antibioottikuurin loppuun. Eiköhän tämä tästä.

Itsellenikin oli yllätys että ensimmäisen kerran purskahdin itkuun kun lääkäri kertoi uutisen siitä, mitä hoitoja minulle tulee. Sekunti lauseen "ei sytostaattihoitoja" jälkeen kyynelet alkoivat tulvia. Lääkäri nousi ylös, haki paperia ja asetti ne eteeni pöydälle. Varmaan aika usein tunteet ovat pinnassa sen pöydän äärellä. Toisen kerran itku tuli kun pääsin autoon istumaan.

Nyt sitten ihmettelen oloani, rinta on edelleen hiukan turvonnut ja kipeä. Lisäksi kurkku kiusaa. Käyköhän nyt niin että flunssa iskee päälle kun stressi vähenee. Ei se mitään, antaa tulla vaan. Flunssa on vaan flunssa.

maanantai 17. maaliskuuta 2014

Kuuden desin implantit?

Tänä aamuna sitten kävin taas hoitajalla. Laskin että oli haavahoitokäynti numero 11. Haavaontelo on pienentynyt hienosti, ja nyt alkaa olla toiveita että se jossakin vaiheessa umpeutuu. Nyt alan jo tosissani uskoa siihen että joku päivä pääsen vielä saunaankin.

On nyt sitten vaan joku ihmeellinen toinen murhe. Hoitaja kutsui lääkärinkin ihmettelemään asiaa. Rintani on toiselta laidaltaan (ei siis haavan puoleiselta, vaan kainalon puoleiselta) aivan punainen. Se on turvonnut ja pinkeä. Ei meinaa liiveihin mahtua, ihan kuin olisi laitettu muutaman desin silikooni-implantit. Lääkäri tuumaili ja ihmetteli hetken ja määräsi sitten heti perään uuden antibiootin, tällä kertaa anaerobisiin bakteereihin paremmin tehoava Dalacin. Lääke pitää ottaa 4 kertaa päivässä, joten siinäpä uusi harrastus.

Tulehdus ei siis näytä ainakaan toistaiseksi olevan lähellä haavaa. Miksi sitä on, on mysteerio. Onko kainalossa oleva poikittainen leikkausarpi jotenkin tukkeuttanut imusuonistoa ja siksi neste kerääntyy nyt rintaan. Ehkä saan huomenna vastauksia asiaan.

Jälleen on ollut sairas olo, mutta siitä huolimatta vietin mukavan päivän. Tapasin ystäväni ja nautimme kevään auringosta.

Vihlovan palleron kanssa menen sitten huomenaamulla lääkäriä tapaamaan sairaalaan. Pitäisi täytellä joku esitietolomakekin tässä illan aikana. Katsoin että lomakkeessa kysytään "oletko kokenut viime aikoina ahdistuneisuutta tai alakuloa?" "Koetteko tarvitsevanne psyykkistä apua tai vertaistukea (kuten tukihenkilöä)?"  Hohhoijaa, kukapa ei :)




Ketuttaa kuin pientä oravaa

Uusi aurinkoinen viikko on alussa, on ollut kovin keväistä, mutta tämä aamu alkoi kirpakassa 7 asteen pakkasessa. Jo eilen illalla käydessäni suihkussa totesin että tilanne ei ole edes niin hyvä, kun olisin toivonut - eikä sekään ole mielestäni paljon.

Söin eilen illalla viimeisen pillerin kymmenen päivän antibioottikuuristani. Siitä huolimatta vasen rinta on nyt aivan selkeästi tulehtunut. Se on kipeä, turvonnut, iho on pingoittunut ja punainen ja minua v....aa.

Tottakai nyt sitten päässä pyörii vaikka mitä. Antibioottikuuri määrättiin alustavan labratuloksen perusteella, näytteessä oli streptokokkia. Mutta mikähän siellä nyt sitten muhii, jotakin jota ei pikku-antibioottikuuri haittaa?

Ei enää jaksaisi viivytyksiä. No, kohta menen taas terveyskeskukseen haavahoitoon niin katsotaan mitä asialle tehdään. Ja huomenna on sitten leikkauksen jälkitarkastus tuolla sairaalassa - jännittää hiukan sekin joudutaanko hoitoja nyt sitten lykkäämään tämän takia, ja kuinka paljon.

Aina ei saa mitä tilaa.

lauantai 15. maaliskuuta 2014

Kita kiinni, huuhkaja!

En ole kovin taikauskoinen.

Silti en tänä keväänä halua maaliskuun iltoina mennä ulos katselemaan tähtiä tai revontulia, tai edes haistelemaan raikasta ilmaa. Viime keväänä lähistöllä reviiriään pitävä huuhkaja huhuili useaan otteeseen maalis-huhtikuussa.

Joskus ammoisina aikoina pidin koulussa kirjaesitelmän aiheenani Margaret Cravenin kirja Kuulin pöllön kutsuvan. Kirja on loistava, luin sen myöhemmin alkuperäisteoksena I heard the owl call my name.

Intiaanit uskovat aikansa tulleen, kun pöllö kutsuu heitä. Lienee paras pysyä sisällä iltahämärän koittaessa.


keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

Onnen avaimet

Ajattelin tänä aamuna, että blogini on nyt tullut semmoiseksi hukkaputkeksi, jonka kautta päästän paineet ulos. Siis ikävät asiat jotka painavat mieltä, ja joilla en viitsi läheisiäni vaivata, ainakaan kovin paljoa.

Lienee siis aika kertoa teille lukijat (olen yllättynyt kuinka paljon teitä on!) että tämä syöpädiagnoosi ei ole tuonut mukanaan pelkästään huonoja asioita.

Ensinnäkin tämä pysäytys on ollut erinomainen tilaisuus miettiä mikä on elämässä tärkeää. Tiedän että kuulostaa kliseeltä, mutta näin vaan on. Olen aina ollut ihminen joka miettii ja analysoi asioita, myös sitä mikä on elämän tarkoitus, mihin haluan aikani käyttää ja keiden kanssa. Mutta vasta tämä, tieto elämän rajallisuudesta sai ajatukset kirkkaiksi. Tieto siitä että elämä saattaa olla niinkin rajallista, että sitä on jäljellä kuukausia. Nyt joku voi todeta että kyllä monen elämä katkeaa yhtäkkisesti, vaikka liikenneonnettomuudessa. Tällainen äkkikuolema on kuitenkin henkilön itsensä kannalta "helppo" vaihtoehto. Ei tarvitse kokea sitä tuskaa, että epäilee menehtyvänsä hiljaa kitumalla.

On tullut tehtyä listoja. Listoja siitä, mikä on elämässä tärkeää. Miten haluaa arkensa viettää, mihin vielä haluaisi ehtiä matkustaa. Olen jopa pohtinut keitä ihmisiä haluaisin tavata, siis sellaisia joita en ole vuosiin tavannut. Olen miettinyt mitä haaveilisin saavani itselleni. Pääosa haaveista on hyvin pieniä ja konkreettisia. Jokaisella on varmasti asioita, joita olisi kiva tehdä, mutta joita ei vain tule tehtyä, kun arki painaa päälle!

Suosittelenkin kokeilemaan ajatusleikkiä: mitä jos tietäisin että minulla on aikaa puoli vuotta? Kenelle haluaisit sanoa että hän on sinulle tärkeä ja ihana, kenet haluaisit viedä pitkälle nauruntäyteiselle illalliselle? Kenen kanssa haluaisit tehdä vaelluksen, mukavan matkan, tai mitä vaan? Niin paljon jää tekemättä siksi että elämässä on aina kiire ja tekemättömiä töitä! Miksi?

Olen myös pohtinut mitä haluaisin itselleni. Mihin haluaisin käyttää enemmän aikaa, jotta itse voisin paremmin. Tarkoitan tällä nyt lähinnä fyysistä hyvinvointia. Voinko liikkua enemmän ja monipuolisemmin. Voinko hankkia lisää tietoa ravitsemuksesta ja toteuttaa ideoita omassa pöydässäni. Miten voisin saada ulkonäköäni muuten kohenemaan (no tottapuhuen liikunta ja ruoka ovat kyllä ne tärkeimmät tekijät tässä). Voisinko uhrata hieman aikaa vaatevarastoni läpikäymiseen.

Kotona tulen viettämään ison osan ajastani tulevina kuukausina. Nyt on loistava aika pistää paikat siihen kuntoon kun olen aina toivonut niiden olevan. Voin luopua turhasta tavarasta kokonaan, mikä on sangen vapauttavaa!

Pitkästä aikaa minulla on todellakin mahdollisuus keskittyä itseeni. Ensimmäistä kertaa teini-iän jälkeen.

Saattaa kuulostaa pähkähullulta, mutta silläkin uhalla kerron teille. Tunnen olevani hyvin onnellinen.

(Olisin äärimmäisen onnellinen, jollei olkapäälläni istuisi se karvainen pinkki rumailmeinen otus).




tiistai 11. maaliskuuta 2014

Syöpäriskiä vähentävät elämäntavat?

Tätä asiaa on omalle kohdalleni tullut nyt joka tuutista. Siitä puhutaan lehdissä, kirjoissa, netissä ja kahvipöytäkeskusteluissa.

Oikein hyvä, että asiasta tiedotetaan, mutta onko kukaan ajatellut että tämä  kommentointi saattaa sattua ja syvälle niihin, joilla syöpä on jo todettu?

Punaisen lihan syönti ei ole ollenkaan terveellistä, ei sitä pitäisi niin paljoa syödä! Ei ole todellakaan ollut varaa syödä punaista lihaa paljoa, eikä kyllä oikeastaan haluakaan. Liharuokaa ehkä kerran viikossa tai kahdessa. Lisäksi jonkin verran kinkkuleikettä välillä, makkaraa harvemmin kuin kerran kuussa.

Runsaasti eri värisiä vihanneksia ruokavalioon, ja syöpäriski alenee. Vihanneksia, hedelmiä ja marjoja olen vetänyt koko ikäni ihan himooni. Ja tässä ollaan!

Aktiivinen raskas fyysinen liikunta, etenkin nuoruusiässä ennaltaehkäisee syöpää. Niinpä, ei olisi ehkä ollut mahdollista liikkua paljon enempää.

Mutta nyt, tähän voi tarttua, aktiivista liikuntaa en ole harrastanut viime vuosina. Jollei sitten lasketa koirien kanssa lenkkeilyä, omakotitalon huolto- ja puutarhatöitä, jotka olen tehnyt yksin. Fyysinen, raskausasteeltaan kuntosaliharjoittelun tasolla oleva työ tähän päälle. Juu syyllistämiseen tämä on oiva halko jolla lyödä, et ole liikkunut riittävästi!

Sokerina pohjalla, ylipaino on merkittävä riskitekijä kun puhutaan rintasyövästä. Aivan, minulla on ollut ylipainoa noin 20 vuotta. Viimeisten vuosien aikana arviolta viitisentoista kiloa.

Selvä homma, olen itse aiheuttanut ELINTAVOILLANI syövän itselleni! Huonolla tuurillahan ei ole osuutta asiaan, koska kaikki on itse aiheutettua.

Tässä tilanteessa mieli on muutenkin herkkä, niin tuntuu todella pahalta kuulla tällaisia suoria vihjailuja. Tottakai pääsen tästä yli. Olen aikuinen ihminen ja mielenterveyteni on aika vankalla pohjalla. Siitä huolimatta on pakko sanoa: miettikää ihmiset mitä sanotte. Toisten tuomitseminen tuntuu olevan hyvin yleinen harrastus.

Maailma olisi niin paljon parempi paikka jos ihmiset haluaisivat olla hyviä toisilleen.




perjantai 7. maaliskuuta 2014

Kanttinauhaa, antibioottia - ja juhlan odotusta

Se oli sitten seitsemäs käynti terveyskeskuksessa haavaa hoidattamassa. Tympii. Tai ei siinä mitään, hyvää hoitoa siellä saa, mutta kyllähän sitä kuvitteli että kun kolme viikkoa leikkauksesta on kulunut, teen kaikkea muuta kuin nukun päikkäreitä ja ravaan terveyskeskuksessa.

Jostakin syystä eilen oli erityisen outo päivä, oli kipeä olo. Väsytti, ja hiukan särkikin. Jos vasenta kättä liikutti huolimattomasti, se sai aikaan ihan kunnon vihlaisun. No, lomalla kun olen, niin otin rennosti. Kotityöt jäivät vähiin. Lueskelin, nukahtelin ja välillä koitin aikaansaada jotakin pientä.

Tänään kun haava hoidettiin, oli selkeästi jo merkkejä siitä, että suunta saattaa olla parempi. Erite oli muuttunut kirkkaaksi (aiemmin se oli sellaista Betadinen väristä). Ontelon "rassaus" myös jonkin verran tuntui, mitä voi ehkä pitää paranemisen merkkinä. Edelleen ontelo täytettiin sillä sinisellä kanttinauhalla. Viljellystä näytteestä oli löytynyt pieni määrä jotakin streptokokkia, joten lääkäri laittoi sähköisen reseptin antibiootista. Nyt on hiukan toiveikkaampi olo ja mieli.

Tosin kaupan, apteekin ja vanhempieni kahvipöydän kautta kotiin tultuani olin taas poikki. Tuntuu naurettavalta, mutta minkäs teet. Lehti käteen ja puolen tunnin unet. Juu, ei se lehti olisi ollut välttämätön!

Huomenna on jännä päivä, lukion luokkakokous. Melkoisen jännittävää nähdä hyvin läheisiksi tulleita ihmisiä, joista ei kuitenkaan suurinta osaa ole tavannut yli kolmeen vuosikymmeneen! Naisellisia ongelmia edessä...tykkään käyttää v-aukkoisia paitoja, ei taida löytyä helposti päällepantavaa kun nyt ei voi kovin "antavaa" kaula-aukkoa käyttää, ettei haavan siteet näy. Yhdelle luokkakaverilleni olen tämän uusimman uutiseni jo netin kautta kertonut, olen ollut hänen kanssaan muutenkin yhteydessä enemmän kuluneina vuosina. Ajattelin että on itsellenikin helpompaa huominen, kun on joku joka tietää tilanteeni. Toivotaan että huomenna en  ole kovin unitautinen. Mukavaa odotella huomista!


keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Pessimisti ei pety

No ei vaan, en todellakaan ole pessimisti. Pikemmin iloinen hullu. Siitä huolimatta tänään hiukan ketutti käydä taas hoidattamassa haavaa, läsnä oli hoitajan lisäksi tällä kertaa myös lääkäri. Ei kuulemma syytä huoleen, kaikki vaikuttaa olevan ok. Eritteestä lähetettiin silti varmuuden vuoksi näyte labraan. Sisältäni vedettiin puoli metriä sinistä (tai nyt ruskeaa) kanttinauhaa, ja se korvattiin uudella. Onneksi ei tullut yhtä ällö olo kuin eilen.

Poistullessa poikkesin kauppaan pikaisesti, ja matkaani tarttui ilopipo. Jos sitä joskus vaikka pään suojaksi tarvitsen. Voi olla, voi olla että en - mutta nyt se on joka tapauksessa olemassa, ja symboloi sitä että olen jollakin tasolla hyväksynyt tulevaisuuden.


tiistai 4. maaliskuuta 2014

Onneksi mua ei kukaan rakasta!

Otsikko ei ole sääliä havittelevan syöpäsairaan huomiohakuisuutta. Se on ihan todellinen ajatus. Se ajatus tuli päähäni silloin kun kuulin ensimmäistä kertaa lääkäriltä puhelimessa että sairastan rintasyöpää.

Onneksi mua ei kukaan rakasta! Olisi kamalaa kertoa jollekin miehelle, jonka maailman keskipiste olisin, että elämäni on nyt vaakalaudalla. Mutta ei, sellaista miestä ei ole.

Tottakai koen olevani rakastettu, molemmat lapseni varmasti rakastavat minua, samoin vanhempani ja lisäksi muutama muu. Lisäksi yksi mieskin, mutta suhteemme ei ole niin tiivis että hänen maailmansa pyörisi minun ympärilläni.

Tässä vaiheessa elämää olisi todella iso asia, jos olisi aina olkapää, johon nojata. Käsi joka silittelisi uneen kun uni ei muuten tule. Kuuntelisi huolet ja murheet. Mutta, kuten todettu, on paljon parempi ettei nyt ole ketään joka tulenpalavasti rakastaisi minua. Koska tällainen sairaus musertaisi hänet.

Tajusin jokin aika sitten, että syöpädiagnoosilla on tässä mielessä iso sosiaalinen merkitys. Jos etsii uutta parisuhdetta, missä vaiheessa voisi läväyttää pöytään tiedon, että olen muuten vakavasti sairas? Jos menisin tänään treffeille, missä vaiheessa päästäisin miehen kurkkaamaan kaula-aukostani? Sivellisyys vaatisi nyt sitten ainakin pari kuukautta...jotta haavat parantuvat. Mahtaisi siinä tavis-mies jo miettiä mihin uskontokuntaan kuulun?

Tänään hupailin selaamalla yhden deittisivuston miesten ilmoituksia. Joka lähtöön löytyy urosta. Ihmeellistä minusta oli se, että joukossa oli paljon jopa alle 2-kymppisiä. Oli ilmoituksia joissa kuvattiin selkeästi että "keksitään jotakin kivaa tekemistä". Ilmoituksia joissa ei ollut kuvaa, oli valtaosa. Halutaan pysyä anonyymeinä. Moni mies etsii kaunista naista. Ihan selkeetä joo, mutta kuinka pitkälle parisuhteessa se kauneus auttaa? Ja onko varmaa ettei se katoa?

Laadinkin nyt ilmoituksen itsestäni:
Kaunis, urheilullinen, hoikka, rikas, menestyvä, terve 49-vuotias neitsyt etsii unelmiensa prinssiä.

Siinäpä varmaan tärkeimmät. Ai niin, pitäisi olla 18 v. No voihan sen asian valehdella tuohon ekaan ilmoitukseen? (Ja tässä vaiheessa ne lukijat, jotka tuntevat minut, tikahtuvat nauruun!)

Haavahoitokäynti nro 5

Tänään oli sitten terveyskeskuksessa minulla eri hoitaja, huomattavasti iäkkäämpi kuin edellisillä kerroilla hoidon tehnyt. Otteet ja idea olivat toisenlaiset. Hän sanoi ettei missään nimessä vielä saisi toivoakaan haavan umpeutumista, koska jostakin erittyvän kudosnesteen pitää päästä pois!

Pitkällä tikulla hän ensin tutki ontelon koon. Ja näytti myös minulle senttimäärät kuinka paljon tikku upposi mihinkin suuntaan. Joo, itse en kyllä niin isoja jauhelihapihvejä juurikaan tee, joten arvio hiukan muuttui, tai siis lähinnä oma ajatukseni poistetun kudospalan koosta. Tämän jälkeen hän huuhtoi ontelon puhdistusaineella, ja paineli ihan reippain ottein sen sieltä poiskin. Sitten hän otti sinistä "kanttinauhaa" ja alkoi työntää sitä onteloon. Tämä nauha kuulemma pitää tulheduksen poissa ja samalla haavan auki. Nauhan pää jätettiin suuaukolle odottelemaan huomista. Siitä vetämällä se sitten vaihdetaan.

Tässä vaiheessa huomasin lievää pahoinvointia. Jotenkin se tunne, että joku "kopistelee" kehoni sisällä olevassa aukossa tikulla...se oli outoa. Onneksi pahoinvointi lieveni ja pystyin ajamaan kotiin, tosin oli tarkoitus mennä kaupan kautta, se jäi tekemättä nyt.

Haavan päällä on nyt isot sidetaitokset teipillä kiinni. Olo on hiukan pölähtänyt. Rinta hitusen kipeä - ja ajatukset harhailevat. Tänään pari ystävääni lähtivät matkalle, johon hetken olin innoissani myös menossa. Voi vain todeta että onneksi peruin lähtöni, en olisi tässä kunnossa voinut kuitenkaan matkustaa.




torstai 27. helmikuuta 2014

Pitää olla reipas!

Hyvä pirteä mieliala auttaa paranemaan. Pitää olla reipas. Kyllä kaikki hyvin menee. Aha.

Niin, mitä sitä turhia valittaa. Mutta tänne nettiin voin valittaa niin ettei ketään ehkä hirveesti ota pattiin. No ottaa tietenkin, mutta valitan silti! Ette pysty estämään!

Luulin että tässä vaiheessa, kun leikkauksesta on kulunut jo 2 viikkoa, voisin käydä jo täysillä lenkillä ja tehdä monenmoista. Mutta ei. Leikauksen jälkeen keuhkoissani tapahtui "jotakin", jos olette lukeneet aiempia päivityksiä, tiedätte mistä puhun. No, sain neuvon eräältä tutulta sairaanhoitajalta, että hengittelisin ns. PEP-pulloon. Ohjeita löytyy googlettamalla. Tein tämän, ihan tavallinen limsapullo ja muoviletku, pulloon laitoin kyllä 10 cm vettä kun tiedän että keuhkokapasitettini on keskiverto suomalaisen miehen keuhkot. Lima irtosi ihan käsittämättömän tehokkaasti, ja jo ensimmäisen kerran jälkeen, tai no, pari tuntia kröhittyäni, olo oli paljon parempi!

Toinen pikku ongelmani on se, että rinnassa oleva haava ei ole mennyt umpeen. Maalaisjärjellä ajatellen on ihan normaalia että jos nahan alta kaiverretaan jauhelihapihvin kokoinen klöntti pois, niin sieltä tihkuu kudosnestettä ja verta. Joo, toki. Mutta 2 viikkoa on minusta hiukan liikaa.

Viime maanantaina kävin jo terveyskeskuksessa sairaanhoitajan vastaanotolla ja hän puhdisti haavan, laittoi siihen jotakin "ihmegeeliä" ja paksun liimalapun päälle. Uudestaan kävin samassa toimenpiteessä keskiviikkona, ja taas huomenaamulla tehdään uusinta. Alkaa jo ottaa aivoon. Lapset kyllä pilailivat että semmonen nahkatasku povessa on ihan kätevä, voi siellä sitten säilyttää seteleitä ja kännykkää ja vaikka auton avaimia.

No, ehkä se siitä paranee. Rinta on lisäksi edelleen tunnoton ihostaan ja kipeä. Mutta näillä mennään kun muuta ei ole saatu.

Haaveet lenkkeilystä on siis vielä etäisiä, muutoinkin on väsynyt olo ollut. Hankalaa on myös se, etten ole päässyt lainkaan saunaan. Tunnustan olevani saunafriikki, käyn saunassa lähes joka päivä. Tai siis kävisin jos voisin.Taidan nyt lähteä suihkuun, tai ainakin osasuihkuun.

keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Kiristys hellittää

Tänään oli odotettu päivä, tikkien poisto terveyskeskuksessa. Kainalossa oleva haava alkoi jo hiukan kiusata, ja tikit kiristelivät. Olikin helpottavaa päästä niistä tänään eroon.

Siinä petillä makailin hetken ja homma oli hoidettu. Tosin sitten hoitaja kielsikin nousemasta ja haki haavalaput, koska molemmat alkoivat tihkuttaa hiukan veristä nestettä. Pakkailin itseni liiveihin ja vaatteisiini ja lähdin tyytyväisenä kotia kohti. Oli hiukan yllätys kuinka paljon tuosta rinnasta sitten sitä verensekaista kudosnestettä päivän aikana tihkui. Teen tätä päivitystä illalla, joten nyt ei enää huoleta. Mielikuvissani jo näin haavan ammottavan auki ja valuvan....

Mutta ähäkutti, kaikki on nyt ok. Saunaan tekisi jo kauheasti mieli päästä, mutta tänän ei saisi mennä edes suihkuun.

Tänään sain myös mieluisan vieraan. Jotenkin mukavaa että on olemassa ihmisiä jotka kestävät ja haluavat kuulla "miltä nyt tuntuu". Sellaiset ihmiset ovat harvassa. Kuinka raskasta olisikaan elää tällaisen sairauden kanssa, jos ei olisi ketään jolle puhua.

Tänään mietin että syöpädiagnoosi on tuonut ehkä myös hyviä asioita elämään. Olen viime vuosina aina silloin tällöin pyrkinyt pysähtymään, miettimään mitkä asiat ovat tärkeitä, mihin haluan käyttää aikaani. Nyt silmät rävähtivät kerralla auki. Me ollaan todellakin vain käymässä täällä!

Kannattaa miettiä miten läheisiään kohtelee. Kannattaa miettiä mihin aikansa käyttää. Ja ennen kaikkea, kannattaa avata silmänsä näkemään hyviä asioita ympärillään.

Astuin autosta eräällä parkkipaikalla, lumessa auton vieressä oli linnun jalanjälkiä. Ympärillä olevissa pensasaidoissa vihelteli tilhiparvi. Tilhet ovat niin kauniita lintuja! Lumessa näkyvät varpaanjäljet olivat hassut. Hymyilin niin että hampaani näkyivät. Yksikseni.

tiistai 18. helmikuuta 2014

Lomalla omasta elämästä

Rintasyöpäleikkauksestani on nyt aikaa 6 päivää. Sairaslomaa on tällä erää kirjoitettuna maaliskuun loppuun saakka. Olen siis lomalla. Yksityisyrittäjänä lomat ovatkin olleet aika vähissä, ja oikeastaan juuri siitä syystä sairaslomani ei ole ihan aikuisten oikeesti vielä alkanutkaan.

Leikkaus vei minut huonoon kuntoon, vaikka peruskuntoni ei ihan rapa olekaan. Jostakin syystä vaan pitää todeta että vasta nyt alan olla tolkuissani ja pystyn paremmin johonkin keskittymäänkin, enkä nukahtele kesken lauseen. Eilen tein jo pari pikku hommaa, ja tänään pitää nyt sitten tarttua härkää sarvista.

Pari viikkoa olen pyöritellyt päässäni ajatuksia tulevaisuudesta. Ja puhunut ajatuksista ääneenkin joillekin harvoille ja valituille. Olen siis miettinyt "mitä jos" vaihtoehtoja. Yleisin kommentti on ollut täysi hiljaisuus. Seuraavaksi yleisin "älä nyt, kyllä kaikki hyvin menee ja oot kohta taas terve ja työkykyinen". Aivan, voi olla, mutta kun ei ole todellista keinoa ennustaa mitä hoitoja on edessä, ja ennenkaikkea mitä hoidot minulle tekevät. Lisäksi työni on sellainen, ettei riitä että olen suht koht tolkuissani. Pitäisi pystyä panostamaan täysillä.

Ihan itse on päätökset tehtävä, ja nyt olen pohdinnan jälkeen päätynyt siihen, että minun on lopetettava yritykseni toiminta. Jos jatkan, kiinteät kulut jatkavat juoksemistaan, enkä näe mitään järkeä maksaa pienistä sairaspäivärahoistani näitä kuluja. Tavallaan fiilikset on tosi haikeat, tuntuu luovuttamiselta. Mutta ei se sitä ole, en todellakaan anna pirun nakertaa itseäni puhki. Olkapäällähän se istuu loppuelämäni, mutta suu teipattuna.

Mitä jos pahin mahdollinen tapahtuu -ihmisenä olen työttömyyskassan jäsen. Soitin viime viikolla sinne kassaan ja kyselin onko kaikki ihan aikuisten oikeesti kunnossa, että kun sairaslomani päättyy, olenko oikeutettu työttömyyskorvaukseen. Puhelimessa oli hiukan iäkkäämpi rouva, joka selkeästi kauhistui kun kerroin rehellisesti tilanteeni, että olen menossa rintasyöpäleikkaukseen ja edessä on pitkiä sairaslomajaksoja. Ja että tulevaisuus huolestuttaa minua, pärjäänkö taloudellisesti. Oli melko häkellyttävää, että täti vastasi minulle "älä sinä sellaisia nyt mieti, sinun pitää nyt vaan hoitaa ittes kuntoon". Empaattista ja inhimillistä, mutta ei tainnut täti ymmärtää sitä, että minä rukka olen se, jonka pitäisi yksinään tuoda leipä tämän talon pöydälle. No onneksi näyttää siltä että olen tuohon korvaukseen oikeutettu. Mitään en usko ennenkuin se tapahtuu.

Poliitikot niin välillä iloisina rummuttavat ajavansa yrittäjien asiaa. Paskat, voin näin yksin yrittävänä sanoa. Esimerkiksi nyt tällaisessa tilanteessa, on matto vedetty täysin alta. Joku voi todeta että miksi et ole ottanut vakuutusta turvaksesi sairastumistilanteisiin. Joo, olisin voinut, mutta silloin emme olisi sitten kyllä säilyneet hengissä näitä vuosia, sen verran kalliita tuollaiset vakuutukset ovat. Se on kiitos ja näkemiin nyt. Kuulostan kenties katkeralta, mutta se johtuu siitä että olen. Koen että nimenomaan pienyrittäjiä kohdellaan huonosti. Itsekin olen sen saanut tuntea tässä viime vuosina pariin otteeseen. Jos verottaja voi tulkita jonkin asian kahdella tavalla, on vuorenvarmaa että asiaa ei ole tulkittu yrittäjän eduksi. Ehkä asia ei niin ottaisi pattiin muuten, mutta kun olen ihan yltiörehellinen ihminen, enkä ole pimeästi työtä tehnyt. Siksi on välillä pitänyt purra hammasta näiden tulkintojen kanssa. No, nyt ei sitten enää tarvitse pinnistellä, onpa yksi iso stressi vähemmän. Pitäkää tunkkinne!

Vähän on ymmällään oleva olo, että mistä päästä aloittaisi hommat. Netistä olen jo poistanut mainoksia, tehnyt viimeisiä tilauksia, kirjoittanut päätöksestäni kirjanpitäjälleni. Pitänee kohta upota tuohon paperikasaan ja tutkia mitä seuraavaksi on tehtävä. Oikeesti ei jaksaisi, mutta on pakko, kun ei kukaan tee näitä puolestani.

Hetkeksi saatan kyllä paeta todellisuutta ja lähteä pienelle kävelylenkille. Kainalossa oleva haava on hiukan ärtynyt, joten kovin paljoa hikoilua tai vaatteilla hinkkausta ei sille ole varmaan hyväksi. Alkaa kuitenkin jo tuntua siltä että seinät ahdistaa - kun ei ole oikein tottunut olemaan tekemättä mitään. Ehkä siihen tottuu?

Palasin korjaamaan tästä pari kirjoitusvirhettä. Ylpeänä voin todeta että kävin todella äsken ekalla leikkauksen jälkeisellä kävelyllä. Vaivaiset kolme kilometriä, mutta oli silti ihanaa. Iloa tuo myös katsella rakkaan nuoren uroskoirani temmellys lumisella metsätiellä!