Hyvä pirteä mieliala auttaa paranemaan. Pitää olla reipas. Kyllä kaikki hyvin menee. Aha.
Niin, mitä sitä turhia valittaa. Mutta tänne nettiin voin valittaa niin ettei ketään ehkä hirveesti ota pattiin. No ottaa tietenkin, mutta valitan silti! Ette pysty estämään!
Luulin että tässä vaiheessa, kun leikkauksesta on kulunut jo 2 viikkoa, voisin käydä jo täysillä lenkillä ja tehdä monenmoista. Mutta ei. Leikauksen jälkeen keuhkoissani tapahtui "jotakin", jos olette lukeneet aiempia päivityksiä, tiedätte mistä puhun. No, sain neuvon eräältä tutulta sairaanhoitajalta, että hengittelisin ns. PEP-pulloon. Ohjeita löytyy googlettamalla. Tein tämän, ihan tavallinen limsapullo ja muoviletku, pulloon laitoin kyllä 10 cm vettä kun tiedän että keuhkokapasitettini on keskiverto suomalaisen miehen keuhkot. Lima irtosi ihan käsittämättömän tehokkaasti, ja jo ensimmäisen kerran jälkeen, tai no, pari tuntia kröhittyäni, olo oli paljon parempi!
Toinen pikku ongelmani on se, että rinnassa oleva haava ei ole mennyt umpeen. Maalaisjärjellä ajatellen on ihan normaalia että jos nahan alta kaiverretaan jauhelihapihvin kokoinen klöntti pois, niin sieltä tihkuu kudosnestettä ja verta. Joo, toki. Mutta 2 viikkoa on minusta hiukan liikaa.
Viime maanantaina kävin jo terveyskeskuksessa sairaanhoitajan vastaanotolla ja hän puhdisti haavan, laittoi siihen jotakin "ihmegeeliä" ja paksun liimalapun päälle. Uudestaan kävin samassa toimenpiteessä keskiviikkona, ja taas huomenaamulla tehdään uusinta. Alkaa jo ottaa aivoon. Lapset kyllä pilailivat että semmonen nahkatasku povessa on ihan kätevä, voi siellä sitten säilyttää seteleitä ja kännykkää ja vaikka auton avaimia.
No, ehkä se siitä paranee. Rinta on lisäksi edelleen tunnoton ihostaan ja kipeä. Mutta näillä mennään kun muuta ei ole saatu.
Haaveet lenkkeilystä on siis vielä etäisiä, muutoinkin on väsynyt olo ollut. Hankalaa on myös se, etten ole päässyt lainkaan saunaan. Tunnustan olevani saunafriikki, käyn saunassa lähes joka päivä. Tai siis kävisin jos voisin.Taidan nyt lähteä suihkuun, tai ainakin osasuihkuun.
Vuosi 2014 alkoi rintasyöpädiagnoosilla ja elämä muuttui kertaheitolla. Jotkin asiat näyttävät aivan erilaisilta, kun olkapäällä istuu vaaleanpunainen piru.
torstai 27. helmikuuta 2014
keskiviikko 19. helmikuuta 2014
Kiristys hellittää
Tänään oli odotettu päivä, tikkien poisto terveyskeskuksessa. Kainalossa oleva haava alkoi jo hiukan kiusata, ja tikit kiristelivät. Olikin helpottavaa päästä niistä tänään eroon.
Siinä petillä makailin hetken ja homma oli hoidettu. Tosin sitten hoitaja kielsikin nousemasta ja haki haavalaput, koska molemmat alkoivat tihkuttaa hiukan veristä nestettä. Pakkailin itseni liiveihin ja vaatteisiini ja lähdin tyytyväisenä kotia kohti. Oli hiukan yllätys kuinka paljon tuosta rinnasta sitten sitä verensekaista kudosnestettä päivän aikana tihkui. Teen tätä päivitystä illalla, joten nyt ei enää huoleta. Mielikuvissani jo näin haavan ammottavan auki ja valuvan....
Mutta ähäkutti, kaikki on nyt ok. Saunaan tekisi jo kauheasti mieli päästä, mutta tänän ei saisi mennä edes suihkuun.
Tänään sain myös mieluisan vieraan. Jotenkin mukavaa että on olemassa ihmisiä jotka kestävät ja haluavat kuulla "miltä nyt tuntuu". Sellaiset ihmiset ovat harvassa. Kuinka raskasta olisikaan elää tällaisen sairauden kanssa, jos ei olisi ketään jolle puhua.
Tänään mietin että syöpädiagnoosi on tuonut ehkä myös hyviä asioita elämään. Olen viime vuosina aina silloin tällöin pyrkinyt pysähtymään, miettimään mitkä asiat ovat tärkeitä, mihin haluan käyttää aikaani. Nyt silmät rävähtivät kerralla auki. Me ollaan todellakin vain käymässä täällä!
Kannattaa miettiä miten läheisiään kohtelee. Kannattaa miettiä mihin aikansa käyttää. Ja ennen kaikkea, kannattaa avata silmänsä näkemään hyviä asioita ympärillään.
Astuin autosta eräällä parkkipaikalla, lumessa auton vieressä oli linnun jalanjälkiä. Ympärillä olevissa pensasaidoissa vihelteli tilhiparvi. Tilhet ovat niin kauniita lintuja! Lumessa näkyvät varpaanjäljet olivat hassut. Hymyilin niin että hampaani näkyivät. Yksikseni.
Siinä petillä makailin hetken ja homma oli hoidettu. Tosin sitten hoitaja kielsikin nousemasta ja haki haavalaput, koska molemmat alkoivat tihkuttaa hiukan veristä nestettä. Pakkailin itseni liiveihin ja vaatteisiini ja lähdin tyytyväisenä kotia kohti. Oli hiukan yllätys kuinka paljon tuosta rinnasta sitten sitä verensekaista kudosnestettä päivän aikana tihkui. Teen tätä päivitystä illalla, joten nyt ei enää huoleta. Mielikuvissani jo näin haavan ammottavan auki ja valuvan....
Mutta ähäkutti, kaikki on nyt ok. Saunaan tekisi jo kauheasti mieli päästä, mutta tänän ei saisi mennä edes suihkuun.
Tänään sain myös mieluisan vieraan. Jotenkin mukavaa että on olemassa ihmisiä jotka kestävät ja haluavat kuulla "miltä nyt tuntuu". Sellaiset ihmiset ovat harvassa. Kuinka raskasta olisikaan elää tällaisen sairauden kanssa, jos ei olisi ketään jolle puhua.
Tänään mietin että syöpädiagnoosi on tuonut ehkä myös hyviä asioita elämään. Olen viime vuosina aina silloin tällöin pyrkinyt pysähtymään, miettimään mitkä asiat ovat tärkeitä, mihin haluan käyttää aikaani. Nyt silmät rävähtivät kerralla auki. Me ollaan todellakin vain käymässä täällä!
Kannattaa miettiä miten läheisiään kohtelee. Kannattaa miettiä mihin aikansa käyttää. Ja ennen kaikkea, kannattaa avata silmänsä näkemään hyviä asioita ympärillään.
Astuin autosta eräällä parkkipaikalla, lumessa auton vieressä oli linnun jalanjälkiä. Ympärillä olevissa pensasaidoissa vihelteli tilhiparvi. Tilhet ovat niin kauniita lintuja! Lumessa näkyvät varpaanjäljet olivat hassut. Hymyilin niin että hampaani näkyivät. Yksikseni.
tiistai 18. helmikuuta 2014
Lomalla omasta elämästä
Rintasyöpäleikkauksestani on nyt aikaa 6 päivää. Sairaslomaa on tällä erää kirjoitettuna maaliskuun loppuun saakka. Olen siis lomalla. Yksityisyrittäjänä lomat ovatkin olleet aika vähissä, ja oikeastaan juuri siitä syystä sairaslomani ei ole ihan aikuisten oikeesti vielä alkanutkaan.
Leikkaus vei minut huonoon kuntoon, vaikka peruskuntoni ei ihan rapa olekaan. Jostakin syystä vaan pitää todeta että vasta nyt alan olla tolkuissani ja pystyn paremmin johonkin keskittymäänkin, enkä nukahtele kesken lauseen. Eilen tein jo pari pikku hommaa, ja tänään pitää nyt sitten tarttua härkää sarvista.
Pari viikkoa olen pyöritellyt päässäni ajatuksia tulevaisuudesta. Ja puhunut ajatuksista ääneenkin joillekin harvoille ja valituille. Olen siis miettinyt "mitä jos" vaihtoehtoja. Yleisin kommentti on ollut täysi hiljaisuus. Seuraavaksi yleisin "älä nyt, kyllä kaikki hyvin menee ja oot kohta taas terve ja työkykyinen". Aivan, voi olla, mutta kun ei ole todellista keinoa ennustaa mitä hoitoja on edessä, ja ennenkaikkea mitä hoidot minulle tekevät. Lisäksi työni on sellainen, ettei riitä että olen suht koht tolkuissani. Pitäisi pystyä panostamaan täysillä.
Ihan itse on päätökset tehtävä, ja nyt olen pohdinnan jälkeen päätynyt siihen, että minun on lopetettava yritykseni toiminta. Jos jatkan, kiinteät kulut jatkavat juoksemistaan, enkä näe mitään järkeä maksaa pienistä sairaspäivärahoistani näitä kuluja. Tavallaan fiilikset on tosi haikeat, tuntuu luovuttamiselta. Mutta ei se sitä ole, en todellakaan anna pirun nakertaa itseäni puhki. Olkapäällähän se istuu loppuelämäni, mutta suu teipattuna.
Mitä jos pahin mahdollinen tapahtuu -ihmisenä olen työttömyyskassan jäsen. Soitin viime viikolla sinne kassaan ja kyselin onko kaikki ihan aikuisten oikeesti kunnossa, että kun sairaslomani päättyy, olenko oikeutettu työttömyyskorvaukseen. Puhelimessa oli hiukan iäkkäämpi rouva, joka selkeästi kauhistui kun kerroin rehellisesti tilanteeni, että olen menossa rintasyöpäleikkaukseen ja edessä on pitkiä sairaslomajaksoja. Ja että tulevaisuus huolestuttaa minua, pärjäänkö taloudellisesti. Oli melko häkellyttävää, että täti vastasi minulle "älä sinä sellaisia nyt mieti, sinun pitää nyt vaan hoitaa ittes kuntoon". Empaattista ja inhimillistä, mutta ei tainnut täti ymmärtää sitä, että minä rukka olen se, jonka pitäisi yksinään tuoda leipä tämän talon pöydälle. No onneksi näyttää siltä että olen tuohon korvaukseen oikeutettu. Mitään en usko ennenkuin se tapahtuu.
Poliitikot niin välillä iloisina rummuttavat ajavansa yrittäjien asiaa. Paskat, voin näin yksin yrittävänä sanoa. Esimerkiksi nyt tällaisessa tilanteessa, on matto vedetty täysin alta. Joku voi todeta että miksi et ole ottanut vakuutusta turvaksesi sairastumistilanteisiin. Joo, olisin voinut, mutta silloin emme olisi sitten kyllä säilyneet hengissä näitä vuosia, sen verran kalliita tuollaiset vakuutukset ovat. Se on kiitos ja näkemiin nyt. Kuulostan kenties katkeralta, mutta se johtuu siitä että olen. Koen että nimenomaan pienyrittäjiä kohdellaan huonosti. Itsekin olen sen saanut tuntea tässä viime vuosina pariin otteeseen. Jos verottaja voi tulkita jonkin asian kahdella tavalla, on vuorenvarmaa että asiaa ei ole tulkittu yrittäjän eduksi. Ehkä asia ei niin ottaisi pattiin muuten, mutta kun olen ihan yltiörehellinen ihminen, enkä ole pimeästi työtä tehnyt. Siksi on välillä pitänyt purra hammasta näiden tulkintojen kanssa. No, nyt ei sitten enää tarvitse pinnistellä, onpa yksi iso stressi vähemmän. Pitäkää tunkkinne!
Vähän on ymmällään oleva olo, että mistä päästä aloittaisi hommat. Netistä olen jo poistanut mainoksia, tehnyt viimeisiä tilauksia, kirjoittanut päätöksestäni kirjanpitäjälleni. Pitänee kohta upota tuohon paperikasaan ja tutkia mitä seuraavaksi on tehtävä. Oikeesti ei jaksaisi, mutta on pakko, kun ei kukaan tee näitä puolestani.
Hetkeksi saatan kyllä paeta todellisuutta ja lähteä pienelle kävelylenkille. Kainalossa oleva haava on hiukan ärtynyt, joten kovin paljoa hikoilua tai vaatteilla hinkkausta ei sille ole varmaan hyväksi. Alkaa kuitenkin jo tuntua siltä että seinät ahdistaa - kun ei ole oikein tottunut olemaan tekemättä mitään. Ehkä siihen tottuu?
Palasin korjaamaan tästä pari kirjoitusvirhettä. Ylpeänä voin todeta että kävin todella äsken ekalla leikkauksen jälkeisellä kävelyllä. Vaivaiset kolme kilometriä, mutta oli silti ihanaa. Iloa tuo myös katsella rakkaan nuoren uroskoirani temmellys lumisella metsätiellä!
Leikkaus vei minut huonoon kuntoon, vaikka peruskuntoni ei ihan rapa olekaan. Jostakin syystä vaan pitää todeta että vasta nyt alan olla tolkuissani ja pystyn paremmin johonkin keskittymäänkin, enkä nukahtele kesken lauseen. Eilen tein jo pari pikku hommaa, ja tänään pitää nyt sitten tarttua härkää sarvista.
Pari viikkoa olen pyöritellyt päässäni ajatuksia tulevaisuudesta. Ja puhunut ajatuksista ääneenkin joillekin harvoille ja valituille. Olen siis miettinyt "mitä jos" vaihtoehtoja. Yleisin kommentti on ollut täysi hiljaisuus. Seuraavaksi yleisin "älä nyt, kyllä kaikki hyvin menee ja oot kohta taas terve ja työkykyinen". Aivan, voi olla, mutta kun ei ole todellista keinoa ennustaa mitä hoitoja on edessä, ja ennenkaikkea mitä hoidot minulle tekevät. Lisäksi työni on sellainen, ettei riitä että olen suht koht tolkuissani. Pitäisi pystyä panostamaan täysillä.
Ihan itse on päätökset tehtävä, ja nyt olen pohdinnan jälkeen päätynyt siihen, että minun on lopetettava yritykseni toiminta. Jos jatkan, kiinteät kulut jatkavat juoksemistaan, enkä näe mitään järkeä maksaa pienistä sairaspäivärahoistani näitä kuluja. Tavallaan fiilikset on tosi haikeat, tuntuu luovuttamiselta. Mutta ei se sitä ole, en todellakaan anna pirun nakertaa itseäni puhki. Olkapäällähän se istuu loppuelämäni, mutta suu teipattuna.
Mitä jos pahin mahdollinen tapahtuu -ihmisenä olen työttömyyskassan jäsen. Soitin viime viikolla sinne kassaan ja kyselin onko kaikki ihan aikuisten oikeesti kunnossa, että kun sairaslomani päättyy, olenko oikeutettu työttömyyskorvaukseen. Puhelimessa oli hiukan iäkkäämpi rouva, joka selkeästi kauhistui kun kerroin rehellisesti tilanteeni, että olen menossa rintasyöpäleikkaukseen ja edessä on pitkiä sairaslomajaksoja. Ja että tulevaisuus huolestuttaa minua, pärjäänkö taloudellisesti. Oli melko häkellyttävää, että täti vastasi minulle "älä sinä sellaisia nyt mieti, sinun pitää nyt vaan hoitaa ittes kuntoon". Empaattista ja inhimillistä, mutta ei tainnut täti ymmärtää sitä, että minä rukka olen se, jonka pitäisi yksinään tuoda leipä tämän talon pöydälle. No onneksi näyttää siltä että olen tuohon korvaukseen oikeutettu. Mitään en usko ennenkuin se tapahtuu.
Poliitikot niin välillä iloisina rummuttavat ajavansa yrittäjien asiaa. Paskat, voin näin yksin yrittävänä sanoa. Esimerkiksi nyt tällaisessa tilanteessa, on matto vedetty täysin alta. Joku voi todeta että miksi et ole ottanut vakuutusta turvaksesi sairastumistilanteisiin. Joo, olisin voinut, mutta silloin emme olisi sitten kyllä säilyneet hengissä näitä vuosia, sen verran kalliita tuollaiset vakuutukset ovat. Se on kiitos ja näkemiin nyt. Kuulostan kenties katkeralta, mutta se johtuu siitä että olen. Koen että nimenomaan pienyrittäjiä kohdellaan huonosti. Itsekin olen sen saanut tuntea tässä viime vuosina pariin otteeseen. Jos verottaja voi tulkita jonkin asian kahdella tavalla, on vuorenvarmaa että asiaa ei ole tulkittu yrittäjän eduksi. Ehkä asia ei niin ottaisi pattiin muuten, mutta kun olen ihan yltiörehellinen ihminen, enkä ole pimeästi työtä tehnyt. Siksi on välillä pitänyt purra hammasta näiden tulkintojen kanssa. No, nyt ei sitten enää tarvitse pinnistellä, onpa yksi iso stressi vähemmän. Pitäkää tunkkinne!
Vähän on ymmällään oleva olo, että mistä päästä aloittaisi hommat. Netistä olen jo poistanut mainoksia, tehnyt viimeisiä tilauksia, kirjoittanut päätöksestäni kirjanpitäjälleni. Pitänee kohta upota tuohon paperikasaan ja tutkia mitä seuraavaksi on tehtävä. Oikeesti ei jaksaisi, mutta on pakko, kun ei kukaan tee näitä puolestani.
Hetkeksi saatan kyllä paeta todellisuutta ja lähteä pienelle kävelylenkille. Kainalossa oleva haava on hiukan ärtynyt, joten kovin paljoa hikoilua tai vaatteilla hinkkausta ei sille ole varmaan hyväksi. Alkaa kuitenkin jo tuntua siltä että seinät ahdistaa - kun ei ole oikein tottunut olemaan tekemättä mitään. Ehkä siihen tottuu?
Palasin korjaamaan tästä pari kirjoitusvirhettä. Ylpeänä voin todeta että kävin todella äsken ekalla leikkauksen jälkeisellä kävelyllä. Vaivaiset kolme kilometriä, mutta oli silti ihanaa. Iloa tuo myös katsella rakkaan nuoren uroskoirani temmellys lumisella metsätiellä!
maanantai 17. helmikuuta 2014
Lottovoitto syntyä Suomeen!
Kliseinen otsikko saa ajatukset kulkemaan villisti, ainakin näinä päivinä kun tuntuu siltä, että pitäisi ennen kaikkea löytää maallemme sellaiset päättäjät, jotka olisivat taitavia ja viisaita. Miten ihmeessä on mahdollista että vaikkapa naapurimaassa Ruotsissa, missä viljely ja rakentaminen on lähes yhtä hankalaa ja kallista ilmasto-olosuhteiden takia kuin täällä, nautitaan taloudellisesta hyvinvoinnista? Kaiken lisäksi maahan on otettu runsasin käsin vapaamatkustajia eläteiksi, ja silti yhtälö on mahdollinen! Pitäisikö siis palkata ruotsalaisia poliitikkoja pistämään Suomen asiat kuntoon?
No yhdessä asiassa ollaan lottovoittajia. Meillä on toimiva julkinen sairaanhoitokoneisto. Minusta on käsittämätöntä kuinka nopeasti minut napattiin "hoitoliukuhihnalle" heti kun diagnoosi tehtiin. Ensinnäkin meillä on olemassa ikäkausieulonnat, eli 50 v täyttävät naiset kutsutaan mammografiaan. Tämä seulonta oli kohdallani jo 13.1. Tiedätte kaikki mitä löytyi...
Hoitokoneisto oli vankka, ja asiat etenivät vaihdilla. Vaikka jossakin vaiheessa tunninkin odotus tuntui liian pitkältä. Olen läpikäynyt ensimmäisen syöpäleikkaukseni jo tasan kuukausi ensimmäisestä "arvauksesta" että kyseessä olisi syöpä! Wau.
Joitakin kysymysmerkkejä kuitenkin pulpahteli pintaan matkan varrella. Tämän asian ehkä ymmärtävät täysin vain ne, jotka ovat omakohtaisesti kokeneet syövän. Koitan kuitenkin selittää. Syöpä on sanana pelottava, jokaisella meistä on sukulaisia, jotka ovat kuolleet syöpään. Joko yhtäkkisesti parissa kuukaudessa, tai pitkän ja uuvuttavan vuosien taistelun jälkeen. Syöpä on pelottava, se on jotakin minkä etenemisestä kukaan ei tiedä. Eivät edes ne viisaat lääkärit.
Tuntuu pahalta pelätä ja inhota omaa kehoaan. Ajatella että sisällä nakertaa jokin piru, joka lopulta tuhoaa omat solusi, omat elintoimintosi. vastaavanlaisen inhon saa minussa aikaan se, kun olen kuullut että on mahdollista että esim. jokin hämähäkki munii munansa ihmisen päähän. Ja lopulta kun ne pikkuhämikset ovat valmiita kuoriutumaan, ne kaivavat reiän ihoon ja kipittävät yksi kerrallaan ulos. YÖÖÖÖKKKK.
Joskus lapsena kuulin että amerikassa on elokuvatähtiä jotka ovat istuttaneet itseensä lapamatoja, jotta laihtusivat. Tämä ajatus on kuvottava. Oli myös huhuja joistakin, jotka menehtyivät koska lapamato kasvoi liian hyvin, ja kehittyi monimetriseksi ja vei lopulta kaiken ravinnon. Yök.
No niin, nyt olette päässeet tunnelmaan. Hiukan tuolta tuntuu tieto että sisälläsi kasvaa syöpä. Et tiedä missä, mitä se tekee...käännät selkäsi niin se tiukentaa otettaan!
Niin kuvitellaanpa että sinulle on juuri kerrottu että sisälläsi on SYÖPÄ. Ja sitten sinulle kerrotaan että kehostasi viipalekuvataan pieni alue. Jotta tiedetään onko syöpä levinnyt. SIIS MITÄ? Vain se alue mihin sen arvellaan voineen levitä!!!!
Voin kertoa että juuri tällä hetkellä tekisin mitä vain jos olisi jokin keino saada itsensä tutkittua kokonaan. Mietin että olisiko kannattanut sairastua syöpään nousukautena. Olisiko silloin kuvattu koko kroppa?
Päässäni kummittelee lääkärin vastaus kun kysyn, miksi ei voida kuvata kokonaan. Hän sanoi että tulisi niin paljon virheellisiä havaintoja, jotka johtaisivat KALLIISIIN LISÄTUTKIMUKSIIN. Siis mitä helvettiä? Eikö ihmisen elämä, ja myös henkinen terveys ole arvokkaampi asia kuin lisätyö ja kulut jotka tutkiminen aikaansaa?
Oikeesti?
No yhdessä asiassa ollaan lottovoittajia. Meillä on toimiva julkinen sairaanhoitokoneisto. Minusta on käsittämätöntä kuinka nopeasti minut napattiin "hoitoliukuhihnalle" heti kun diagnoosi tehtiin. Ensinnäkin meillä on olemassa ikäkausieulonnat, eli 50 v täyttävät naiset kutsutaan mammografiaan. Tämä seulonta oli kohdallani jo 13.1. Tiedätte kaikki mitä löytyi...
Hoitokoneisto oli vankka, ja asiat etenivät vaihdilla. Vaikka jossakin vaiheessa tunninkin odotus tuntui liian pitkältä. Olen läpikäynyt ensimmäisen syöpäleikkaukseni jo tasan kuukausi ensimmäisestä "arvauksesta" että kyseessä olisi syöpä! Wau.
Joitakin kysymysmerkkejä kuitenkin pulpahteli pintaan matkan varrella. Tämän asian ehkä ymmärtävät täysin vain ne, jotka ovat omakohtaisesti kokeneet syövän. Koitan kuitenkin selittää. Syöpä on sanana pelottava, jokaisella meistä on sukulaisia, jotka ovat kuolleet syöpään. Joko yhtäkkisesti parissa kuukaudessa, tai pitkän ja uuvuttavan vuosien taistelun jälkeen. Syöpä on pelottava, se on jotakin minkä etenemisestä kukaan ei tiedä. Eivät edes ne viisaat lääkärit.
Tuntuu pahalta pelätä ja inhota omaa kehoaan. Ajatella että sisällä nakertaa jokin piru, joka lopulta tuhoaa omat solusi, omat elintoimintosi. vastaavanlaisen inhon saa minussa aikaan se, kun olen kuullut että on mahdollista että esim. jokin hämähäkki munii munansa ihmisen päähän. Ja lopulta kun ne pikkuhämikset ovat valmiita kuoriutumaan, ne kaivavat reiän ihoon ja kipittävät yksi kerrallaan ulos. YÖÖÖÖKKKK.
Joskus lapsena kuulin että amerikassa on elokuvatähtiä jotka ovat istuttaneet itseensä lapamatoja, jotta laihtusivat. Tämä ajatus on kuvottava. Oli myös huhuja joistakin, jotka menehtyivät koska lapamato kasvoi liian hyvin, ja kehittyi monimetriseksi ja vei lopulta kaiken ravinnon. Yök.
No niin, nyt olette päässeet tunnelmaan. Hiukan tuolta tuntuu tieto että sisälläsi kasvaa syöpä. Et tiedä missä, mitä se tekee...käännät selkäsi niin se tiukentaa otettaan!
Niin kuvitellaanpa että sinulle on juuri kerrottu että sisälläsi on SYÖPÄ. Ja sitten sinulle kerrotaan että kehostasi viipalekuvataan pieni alue. Jotta tiedetään onko syöpä levinnyt. SIIS MITÄ? Vain se alue mihin sen arvellaan voineen levitä!!!!
Voin kertoa että juuri tällä hetkellä tekisin mitä vain jos olisi jokin keino saada itsensä tutkittua kokonaan. Mietin että olisiko kannattanut sairastua syöpään nousukautena. Olisiko silloin kuvattu koko kroppa?
Päässäni kummittelee lääkärin vastaus kun kysyn, miksi ei voida kuvata kokonaan. Hän sanoi että tulisi niin paljon virheellisiä havaintoja, jotka johtaisivat KALLIISIIN LISÄTUTKIMUKSIIN. Siis mitä helvettiä? Eikö ihmisen elämä, ja myös henkinen terveys ole arvokkaampi asia kuin lisätyö ja kulut jotka tutkiminen aikaansaa?
Oikeesti?
sunnuntai 16. helmikuuta 2014
Toipumispäivät
Kuten edellisestä päivityksestä kävi ilmi, en ole ihan eilisen teeren poika mitä tulee leikkauksiin. Tämän vuoksi toipuminen olikin hiukan erikoinen prosessi tällä kertaa, ja vaatii ihan oman päivityksensä. Tai kukaan mitään vaadi, kunhan nyt lämpimikseni kirjoitan. Eipä tässä olotilassa oikein muuhunkaan pysty. On sunnuntaiaamu, jolloin telkkarista tulee kivoja sisustusohjelmia. Paitsi ei tällä kertaa, ainakin tusinalta kanavalta tulee vain ja ainoastaan olympialaisia. Tällä hetkellä kaipaan muunlaista viihdykettä.
Torstaiaamuna aloin ihmetellä kovaa kipua joka valtasi kaulan ja keskivartalon lihakset. En tarkoita mitään pikku kolotusta, vaan ihan kunnon kipua, johon saamani särkylääke ei vaikuttanut lainkaan. Järkeilin että syy on se, että en vuoteesta noustessani voi käyttää apuna juurikaan kättäni, sillä kainalossa oleva haava tuntui ikävältä.
Enemmän asia alkoi pohdituttaa iltaa kohden, kun totesin että lihaskipu valtaa yhä enemmän alaa. Joka ikinen lihas koko kropassa oli kivulias iltaan mennessä. Hengitin pinnallisesti ja liikkuminen aiheutti tuskaa. Kipukynnykseni ei ole mikään ihan alhaisimpia, joten aloin jo pelätä että tässä on kyse jostakin fysiologisesta tilasta.
Mietin olisiko nestetasapainoni voinut järkkyä niin paljon? Olisinko voinut olla vailla happea jossakin leikkauksen vaiheessa?
Kuvatakseni oloa, voin kertoa että rintakehäni ympärillä oli kuin metallinen vanne. En voinut yskiä, vaikka jonkin verran limaa kiusasi kurkkua. Lihaskipu tuntui samalta kuin olisi edellispäivänä tehnyt kahden tunnin salitreenin aivan yli, ja joka lihasryhmää kiusaten. Ihan kuin lihakset olisivat olleet "hapoilla" ja kunnolla! Kävely oli vaivalloista ja kun kävin istumaan, piti jalkaa nostaa kädellä, että sen sai rahille.
Tosrstai-iltana nukkumaan mennessä sijoitin kännykän johdon perään tyynyni alle. Eipä ole koskaan ollut vielä sellainen olo, että näin pitää varmistaa. Ettei se riitä että kännykkä on puolen metrin päässä korissa.
Perjantai-aamupäivällä olo oli hiukan helpottanut, mutta vain hiukan. Päätin soittaa leikausosastolle. Kerroin tilanteen hoitajalle, joka arveli että minulle on tulossa flunssa. Hän kuitenkin pyysi puhelimeen lääkärin, joka oli siinä ihan vieressä.
Lääkäri kuunteli selostukseni ja sanoi ettei hän oikein usko että kyse olisi mistään sydämen toimintahäiriöstä tai muusta vakavammasta, mutta että terveyskeskukseen tulee hakeutua jollei tilanne parane. Hän kuitenkin sanoi että ainoa mitä voisi kuvitella aiheuttavan tuollaisia oireita, olisi se, että osa keuhkorakkuloistani olisi jostakin syystä painunut kasaan. Eivätkä siis toimisi, kun hengityskin on pinnallista.
Tuohon tietoon tartuin kuin oljenkorteen, ja menin hetkeksi ulos hengittelemään. Tein pari kevyttä askaretta ja päätin että tuskaisesta olosta huolimatta koitan vetää keuhkot täyteen ajoittain.
Mysteeriksi jää, mistä oli kyse. Kuitenkin lihaskivut olivat melkoiset vielä perjantaina, lauantai oli hiukan parempi päivä, ja pystyin jo kävelemään melkein normaalisti. Tätä kirjoittaessani on sunnuntai, ja voin todeta että on niin mukavaa kun ei koko aikaa satu!
Ai niin, meinasin unohtaa kertoa miltä haavat näyttävät. Kainalossa on muutaman sentin poikittaisviilto, vasemmassa rinnassa samanlainen. Rinnat vaihtavat väriä mustelmineen, tikit näyttävät vetoketjuilta. Tikkien poistoaika varattuna ensi keskiviikoksi terveyskeskukseen. Kyllä tämä tästä :)
Keskiviikko 12.2.2014 - 1.leikkaus
Tarkimmat lukijat ehkä huomaavat otsikon valinnassa jotakin outoa. Niin, olen nimennyt tämän 1. leikkaukseksi. Voihan olla että se on myös viimeinen syöpäleikkaukseni. Toisaalta fakta on se, että on todennäköisintä ettei ole.
Minulle tämä ei todellakaan ole ensimmäinen leikkaus. Jostakin ihmeellisestä syystä, olen niitä ihmisiä jotka harvoin sairastavat. Flunssakin minulle on tullut aniharvoin. Aina kun jokin on vialla, tarvitaan kirurgin veistä. Minua on leikattu 17v iästä lähtien reilusti yli kymmenen kertaa, ja tästä lukemasta on jätetty pois ihan pikkuiset leikkaukset. Jonkinmoista kokemuspohjaa siis on siitä, mitä leikkauksessa kropalle tapahtuu, ja mikä on olo siitä toipuessa. Tunnen itseni aikalailla terveeksi, mitä nyt viime vuosina on lääkäri yrittänyt tyrkyttää verenpainelääkitystä. Parin viikon kokeilujen jälkeen olen heittänyt pillerit nurkkaan kun lääkkeen aiheuttamat sivuoireet ovat aikaansaaneet niin pahan olon, että oksat pois. Nilkan turvotus mm. äityi semmoiseksi etten selvinnyt edes normaalista arkiliikunnasta. Ja verenpaineisen pitäisi erityisesti lisätä liikuntaa!
No nyt siis olin sairaalavaatteissa, 1000mg buranan nielleenä valmiina leikkaukseen nro x. Oli liki huvittavaa kuinka monta kertaa varmistettiin ettei "amputoida väärää jalkaa". Vastaanottava hoitaja kysyi tietty henkilötunnukseni, sen jälkeen leikkaussalihoitaja, nukutuslääkäri ja kirurgi. Kaikilla samat kysymykset: kerro nimesi, henkilötunnus, omin sanoin mikä leikkaus, ja kummalta puolelta. Oli liki huvittavaa. En ainakaan muista että aiemmin olisi näin montaa kertaa varmistettu! Toki yksikin väärin tehty leikkaus saattaa kohdalle osuessaan harmittaa asianosaisia.
Sitten minulle kerrottiin että salissa olisi opiskelijoita. Jos minulle sopii. Vastasin että tottakai. Minut kellautettiin selälleen petiin ja päälle ah niin mukavan lämmin peitto. Opiskelijatyttä alkoi kiinnitellä mittalaitteita minuun ja opiskelijapoika sai tehtäväkseen kiinnittää kanyylin. Kädessäni näkyy suonet todella hyvin johtuen urheilutaustasta ja fyysisestä työstä. Mutta niin poika kaiveli suonta huolella....vaihdettiin kanyyliä...ja uudestaan. Myönnän että välillä hiukan sattuikin, ja leikkaussalihoitaja tuli viereeni pahoittelemaan tilannetta. Sanoin vain että joskushan kaikkien on harjoiteltava. Kolmas kanyyli otettiin käyttöön ja sen laittoikin sitten paikalleen lääkäri. Heti tämän jälkeen hän kertoi että kohta alkaa nukuttaa. Ja siihen muistikuvat sitten loppuvat.
Herään heräämössä omaan kuorsaukseeni. Kurkkua sattuu, niinkuin aina leikkauksen jälkeen, koska putket painavat kurkun muusiksi. Sen lisäksi koko yläkroppa oli kuin jyrän alle jäänyt. Kuin vanne olisi kiristänyt kauttaaltaan. Sen verran aikaa olin tajuissani että pyysin hoitajalta lisää peittoa, palelin sairaan paljon. Minulle tuotiin ohut pyyhe, vain alakropan peitoksi. Taju lähti jälleen. Tai kai sitä voi uneksi kutsua. Seuraava muistikuva on se että kirurgi kävi katsomassa minua, hän kysyi jotakin, vastasin, nukahdin jne. Sen muistan että hän sanoi että voin kotiutua jo tänään, jos olo sallii. Sitten muistan kun hoitaja selittää jollekin toiselle että verenpaine on koholla, että alennetaan sitä lääkkeellä. Jos olisin pystynyt, olisin sanonut että paine on siksi koholla, että minulla on kipua. Mutta en pystynyt, nukahdin. Sitten heräsinkin siihen että minut kuskattiin osastolle. Leikkauksen alusta oli kulunut jo viitisen tuntia. Tajusin kelloa katsoessani että pitäisi laittaa muutama viesti kännykällä, muuten läheiseni hermostuvat. Mutta en pystynyt edes ottamaan kännykkää laukusta!
Hetken kuluttua tulikin hoitaja ja ojensi minulle osaston puhelimen. Vanhempani olivat hermostuneet ja soittivat kysyäkseen mikä on tilanne. Puhelu oli lyhyt ja ytimekäs. Mitään en siitä muista. Kurkusta lähti hädin tuskin muutama sana. Jälleen pari tuntia unta. Kyljelleen kääntyminen olisi ollut kiva vaihtoehto koska selkä oli puutunut ja kuorsasin, mutta kipujen takia en pystynyt löytämään asentoa jossa olisi voinut olla.
Nyt sitten pakottauduin laittamaan pari tekstiviestiä. Tuskan kautta sain muutaman sanan kirjoitettua. Kerroin hoitajalle että on mentävä vessaan, hän hymyili että se sopii. Niinpä sitten tarrasin tippatelineeni kainaloon ja laahustin onneksi aivan vastapäätä käytävällä olevaan vessaan. Silmissä musteni ajoittain mutta homma hoidettu. Sitten oli vuorossa loistoateria, eineksiltä haiseva jauhelihakeitto, leipä ja omenarahka. Sekä ah, lasi vettä ja lasi mehua. Pieninä lusikallisina söin hiukan, lepäsin ja söin hiukan lisää. Koko annosta en todellakaan saanut alas. Sitten pitikin jo ryhtyä soittelemaan kyytiä. Ja samalla aloin pukea päälleni. Hitaammin puin ehkä 2 vuotiaana.
Jälkikäteen ajatellen on täysin uskomatonta missä kunnossa sairaalasta laitetaan potilas ulos. Mietin että toki on kyse kustannusten säästämisestä, ja ehkä myös pelosta että potilas tuo osastolle taudinaiheuttajia - tai että vastaleikattuun haavaan pesiytyy sairaalabakteeri. Joka tapauksessa minulle sanottiin useaan otteeseen lause "voit kotiutua jo tänään". Toki oli kyse myös omasta valinnasta. Jos olisin sanonut että olen aamuun, olisin varmaan saanut olla, sillä olin yksin 6 hengen huoneessa. Mukaani sain muutaman 600mg Buranan ja jokusen Panacodin.
Kotimatkasta ei sen enempää. Istuin ämpäri sylissäni silmät kiinni, koko matkan. On ollut parempikin olo. Kotiin päästyäni vein kassini keittiöön, takkini naulakkoon ja työnsin pääni vessanpyttyyn. Vaikea päättää maistuiko jauhelihakeitto paremmalta alas- vai ylöspäin mennessään.
Minulle tämä ei todellakaan ole ensimmäinen leikkaus. Jostakin ihmeellisestä syystä, olen niitä ihmisiä jotka harvoin sairastavat. Flunssakin minulle on tullut aniharvoin. Aina kun jokin on vialla, tarvitaan kirurgin veistä. Minua on leikattu 17v iästä lähtien reilusti yli kymmenen kertaa, ja tästä lukemasta on jätetty pois ihan pikkuiset leikkaukset. Jonkinmoista kokemuspohjaa siis on siitä, mitä leikkauksessa kropalle tapahtuu, ja mikä on olo siitä toipuessa. Tunnen itseni aikalailla terveeksi, mitä nyt viime vuosina on lääkäri yrittänyt tyrkyttää verenpainelääkitystä. Parin viikon kokeilujen jälkeen olen heittänyt pillerit nurkkaan kun lääkkeen aiheuttamat sivuoireet ovat aikaansaaneet niin pahan olon, että oksat pois. Nilkan turvotus mm. äityi semmoiseksi etten selvinnyt edes normaalista arkiliikunnasta. Ja verenpaineisen pitäisi erityisesti lisätä liikuntaa!
No nyt siis olin sairaalavaatteissa, 1000mg buranan nielleenä valmiina leikkaukseen nro x. Oli liki huvittavaa kuinka monta kertaa varmistettiin ettei "amputoida väärää jalkaa". Vastaanottava hoitaja kysyi tietty henkilötunnukseni, sen jälkeen leikkaussalihoitaja, nukutuslääkäri ja kirurgi. Kaikilla samat kysymykset: kerro nimesi, henkilötunnus, omin sanoin mikä leikkaus, ja kummalta puolelta. Oli liki huvittavaa. En ainakaan muista että aiemmin olisi näin montaa kertaa varmistettu! Toki yksikin väärin tehty leikkaus saattaa kohdalle osuessaan harmittaa asianosaisia.
Sitten minulle kerrottiin että salissa olisi opiskelijoita. Jos minulle sopii. Vastasin että tottakai. Minut kellautettiin selälleen petiin ja päälle ah niin mukavan lämmin peitto. Opiskelijatyttä alkoi kiinnitellä mittalaitteita minuun ja opiskelijapoika sai tehtäväkseen kiinnittää kanyylin. Kädessäni näkyy suonet todella hyvin johtuen urheilutaustasta ja fyysisestä työstä. Mutta niin poika kaiveli suonta huolella....vaihdettiin kanyyliä...ja uudestaan. Myönnän että välillä hiukan sattuikin, ja leikkaussalihoitaja tuli viereeni pahoittelemaan tilannetta. Sanoin vain että joskushan kaikkien on harjoiteltava. Kolmas kanyyli otettiin käyttöön ja sen laittoikin sitten paikalleen lääkäri. Heti tämän jälkeen hän kertoi että kohta alkaa nukuttaa. Ja siihen muistikuvat sitten loppuvat.
Herään heräämössä omaan kuorsaukseeni. Kurkkua sattuu, niinkuin aina leikkauksen jälkeen, koska putket painavat kurkun muusiksi. Sen lisäksi koko yläkroppa oli kuin jyrän alle jäänyt. Kuin vanne olisi kiristänyt kauttaaltaan. Sen verran aikaa olin tajuissani että pyysin hoitajalta lisää peittoa, palelin sairaan paljon. Minulle tuotiin ohut pyyhe, vain alakropan peitoksi. Taju lähti jälleen. Tai kai sitä voi uneksi kutsua. Seuraava muistikuva on se että kirurgi kävi katsomassa minua, hän kysyi jotakin, vastasin, nukahdin jne. Sen muistan että hän sanoi että voin kotiutua jo tänään, jos olo sallii. Sitten muistan kun hoitaja selittää jollekin toiselle että verenpaine on koholla, että alennetaan sitä lääkkeellä. Jos olisin pystynyt, olisin sanonut että paine on siksi koholla, että minulla on kipua. Mutta en pystynyt, nukahdin. Sitten heräsinkin siihen että minut kuskattiin osastolle. Leikkauksen alusta oli kulunut jo viitisen tuntia. Tajusin kelloa katsoessani että pitäisi laittaa muutama viesti kännykällä, muuten läheiseni hermostuvat. Mutta en pystynyt edes ottamaan kännykkää laukusta!
Hetken kuluttua tulikin hoitaja ja ojensi minulle osaston puhelimen. Vanhempani olivat hermostuneet ja soittivat kysyäkseen mikä on tilanne. Puhelu oli lyhyt ja ytimekäs. Mitään en siitä muista. Kurkusta lähti hädin tuskin muutama sana. Jälleen pari tuntia unta. Kyljelleen kääntyminen olisi ollut kiva vaihtoehto koska selkä oli puutunut ja kuorsasin, mutta kipujen takia en pystynyt löytämään asentoa jossa olisi voinut olla.
Nyt sitten pakottauduin laittamaan pari tekstiviestiä. Tuskan kautta sain muutaman sanan kirjoitettua. Kerroin hoitajalle että on mentävä vessaan, hän hymyili että se sopii. Niinpä sitten tarrasin tippatelineeni kainaloon ja laahustin onneksi aivan vastapäätä käytävällä olevaan vessaan. Silmissä musteni ajoittain mutta homma hoidettu. Sitten oli vuorossa loistoateria, eineksiltä haiseva jauhelihakeitto, leipä ja omenarahka. Sekä ah, lasi vettä ja lasi mehua. Pieninä lusikallisina söin hiukan, lepäsin ja söin hiukan lisää. Koko annosta en todellakaan saanut alas. Sitten pitikin jo ryhtyä soittelemaan kyytiä. Ja samalla aloin pukea päälleni. Hitaammin puin ehkä 2 vuotiaana.
Jälkikäteen ajatellen on täysin uskomatonta missä kunnossa sairaalasta laitetaan potilas ulos. Mietin että toki on kyse kustannusten säästämisestä, ja ehkä myös pelosta että potilas tuo osastolle taudinaiheuttajia - tai että vastaleikattuun haavaan pesiytyy sairaalabakteeri. Joka tapauksessa minulle sanottiin useaan otteeseen lause "voit kotiutua jo tänään". Toki oli kyse myös omasta valinnasta. Jos olisin sanonut että olen aamuun, olisin varmaan saanut olla, sillä olin yksin 6 hengen huoneessa. Mukaani sain muutaman 600mg Buranan ja jokusen Panacodin.
Kotimatkasta ei sen enempää. Istuin ämpäri sylissäni silmät kiinni, koko matkan. On ollut parempikin olo. Kotiin päästyäni vein kassini keittiöön, takkini naulakkoon ja työnsin pääni vessanpyttyyn. Vaikea päättää maistuiko jauhelihakeitto paremmalta alas- vai ylöspäin mennessään.
perjantai 14. helmikuuta 2014
Keskiviikko 12.2.2014 - 1. leikkaus, valmistelevat toimet
Vasta kaksi vuorokautta leikkauksen jälkeen pystyn istumaan koneelle niin pitkäksi aikaa että voin päivittää tapahtumia. Mietin että kirjoitanko miten tarkasti, ja jos kirjoitan, miksi. Motiivi numero yksi on se, että ainakin itse tykkäisin tietää etukäteen suurinpiirtein mitä tapahtuu. Joten toivon että joku päivä tästä tekstistä on hyötyä pinkille kanssasisarelleni, joka on menossa leikkaukseen. Toinen motiivini lienee se, että haluan itsekin muistaa mitä on tapahtunut.
Keskiviikkoaamuna piti nousta melko aikaisin että sain koiralauman huollettua ja itseni matkaan klo 6.30. Sairaalassa piti olla merkkiaineen laitossa klo 7.30. Mukanani ei ollut juuri muuta kuin kartat ja ohjeet, sekä kännykkä - ja päällä olevat vaatteet. Vatsa jo tässä vaiheessa ilmoitteli että aamupala, missä se viipyy? Mutta mitään ei tietysti saanut suuhunsa laittaa iltapalan jälkeen.
Merkkiaineen laittoa varten suunnistin isotooppilaboratorioon, missä eräs hoitaja laittoi rintaani piikin. Toimenpide oli yksinkertainen ja kivuton, mitä nyt pikkuruisen piikin aiheuttama kirvely. Merkkiaine siis laitetaan siksi että se vaeltaa kainalon ns. vartijaimusolmukkeeseen, jotka ovat jokaisella hiukan eri paikassa. Näin kirurgi pystyy leikatessaan ottamaan näytteet sieltä, ja näistä näytteistä jo leikkauksen ollessa käynnissä patologi päättää onko syöpäsoluja havaittavissa vai ei. Eli leikataanko kainalon imusolmukkeita pois vai ei.
Tämän jälkeen tein sitten pidemmän lenkin ns. Radius-rakennukseen, missä kasvaimeen laitettiin merkkilanka. Tämän tarkoitus oli tietty se, että leikataan oikea kohta. Juu kun kyseessä on syöpä, olisi erittäin kiva jos vietäisiin se jauhelihapihvin kokoinen klöntti sentään oikeasta paikasta!
Jälleen makasin yläkroppa paljaana aika pienessä huoneessa, mikä kuhisi väkeä. Hoitajia oli parhaimmillaan 3, lääkäri ja lääkäriharjoittelija, sekä tietty jälleen laitevalmistajan edustaja. Lääkäriharjoittelija tutustui merkkilangan toimintaan ensin jonkin aikaa kuivaharjoitteluna, ja lääkäri kertoi miten langan lukitusmekanismi toimii. Sitten tämä harjoittelija alkoi etsiä ultralla kasvainta rinnastani. Olin mielestäni kärsivällinen, mutta hetken päästä aloin miettiä mitä tästä hommasta tulee. Mitä minusta leikataan? Sitten ihan ystävällisesti sanoin että tässä näkyy vielä hyvin tämä paksuneulabiopsian tekemä reikä, että siitä voi päätellä missä se on. Ja niinhän se sitten löytyi...ja lopulta aika pian oli merkkilanka paikoillaan. Tai ainakin jossakin siellä päin?
Nousin ylös ja hämmästelin sitä että rinnastani törrötti 15 cm teräsvaijeri. Odotin jotenkin että merkkilanka olisi pieni keltainen söpö langanpätkä, mutta tämä mielikuva oli selvästikin lähempänä mummon merkkauslanka-käsitöiden maailmaa.
Huokasin helpotuksesta kun seuraavaksi hoitaja veikin minut mammografialaitteeseen ja otettiin vielä varmistuskuva, että vaijeri oli oikeassa paikassa. Ja olihan se. Nyt ei sitten muuta kuin vasenta kättä liikuttamatta sairaalapaita päälle, kassi ja takki oikeaan käteen ja vaeltamaan kohti leikkausosastoa päärakennuksen 4. kerrokseen.
Leikkausosastolla minut otti vastaan mukava hoitaja, vaihdatti vaatteni ja haastatteli hetken. Kerroin että en varsinaisesti leikkaamista jännitä, sillä niitä on takana jo pitkälti toistakymmentä. Mutta etukäteen tiedän varoittaa että olen helposti aika pahoinvoiva nukutuksen takia.
Sitten istuin aulaan selaamaan lehtiä, keskittyminen oli kyllä vaikeaa. Välillä tuijotin seiniä, ja juttelin toisen samaan operaatioon menevän kanssa. Hän oli minua 20 vuotta vanhempi, ja selkeästi tieto sairaudesta oli murtanut hänet. Koitin rohkaista ja kertoa että hoidot ovat kehittyneet paljon ja kyllä on vielä toivoa. Toisaalta, kuten tiedätte, ainakin te tämän saman läpikäyneet, että ne epätoivon ajatukset olivat kyllä kierähtäneet minukin päässäni useaan kertaan. Olin vaan nyt päättänyt olla reipas tämän leikkauspäivän ajan. Järjellä ajatellen tämä leikkaus on vasta pieni etappi, sillä todellinen jännituksen paikka on vasta se, kun neljän viikon kuluttua näytteet on täysin tukittu ja kuulee mitä jatkohoitoja minulle (sori, on pakko käyttää sanaa) tuomitaan.
Keskiviikkoaamuna piti nousta melko aikaisin että sain koiralauman huollettua ja itseni matkaan klo 6.30. Sairaalassa piti olla merkkiaineen laitossa klo 7.30. Mukanani ei ollut juuri muuta kuin kartat ja ohjeet, sekä kännykkä - ja päällä olevat vaatteet. Vatsa jo tässä vaiheessa ilmoitteli että aamupala, missä se viipyy? Mutta mitään ei tietysti saanut suuhunsa laittaa iltapalan jälkeen.
Merkkiaineen laittoa varten suunnistin isotooppilaboratorioon, missä eräs hoitaja laittoi rintaani piikin. Toimenpide oli yksinkertainen ja kivuton, mitä nyt pikkuruisen piikin aiheuttama kirvely. Merkkiaine siis laitetaan siksi että se vaeltaa kainalon ns. vartijaimusolmukkeeseen, jotka ovat jokaisella hiukan eri paikassa. Näin kirurgi pystyy leikatessaan ottamaan näytteet sieltä, ja näistä näytteistä jo leikkauksen ollessa käynnissä patologi päättää onko syöpäsoluja havaittavissa vai ei. Eli leikataanko kainalon imusolmukkeita pois vai ei.
Tämän jälkeen tein sitten pidemmän lenkin ns. Radius-rakennukseen, missä kasvaimeen laitettiin merkkilanka. Tämän tarkoitus oli tietty se, että leikataan oikea kohta. Juu kun kyseessä on syöpä, olisi erittäin kiva jos vietäisiin se jauhelihapihvin kokoinen klöntti sentään oikeasta paikasta!
Jälleen makasin yläkroppa paljaana aika pienessä huoneessa, mikä kuhisi väkeä. Hoitajia oli parhaimmillaan 3, lääkäri ja lääkäriharjoittelija, sekä tietty jälleen laitevalmistajan edustaja. Lääkäriharjoittelija tutustui merkkilangan toimintaan ensin jonkin aikaa kuivaharjoitteluna, ja lääkäri kertoi miten langan lukitusmekanismi toimii. Sitten tämä harjoittelija alkoi etsiä ultralla kasvainta rinnastani. Olin mielestäni kärsivällinen, mutta hetken päästä aloin miettiä mitä tästä hommasta tulee. Mitä minusta leikataan? Sitten ihan ystävällisesti sanoin että tässä näkyy vielä hyvin tämä paksuneulabiopsian tekemä reikä, että siitä voi päätellä missä se on. Ja niinhän se sitten löytyi...ja lopulta aika pian oli merkkilanka paikoillaan. Tai ainakin jossakin siellä päin?
Nousin ylös ja hämmästelin sitä että rinnastani törrötti 15 cm teräsvaijeri. Odotin jotenkin että merkkilanka olisi pieni keltainen söpö langanpätkä, mutta tämä mielikuva oli selvästikin lähempänä mummon merkkauslanka-käsitöiden maailmaa.
Huokasin helpotuksesta kun seuraavaksi hoitaja veikin minut mammografialaitteeseen ja otettiin vielä varmistuskuva, että vaijeri oli oikeassa paikassa. Ja olihan se. Nyt ei sitten muuta kuin vasenta kättä liikuttamatta sairaalapaita päälle, kassi ja takki oikeaan käteen ja vaeltamaan kohti leikkausosastoa päärakennuksen 4. kerrokseen.
Leikkausosastolla minut otti vastaan mukava hoitaja, vaihdatti vaatteni ja haastatteli hetken. Kerroin että en varsinaisesti leikkaamista jännitä, sillä niitä on takana jo pitkälti toistakymmentä. Mutta etukäteen tiedän varoittaa että olen helposti aika pahoinvoiva nukutuksen takia.
Sitten istuin aulaan selaamaan lehtiä, keskittyminen oli kyllä vaikeaa. Välillä tuijotin seiniä, ja juttelin toisen samaan operaatioon menevän kanssa. Hän oli minua 20 vuotta vanhempi, ja selkeästi tieto sairaudesta oli murtanut hänet. Koitin rohkaista ja kertoa että hoidot ovat kehittyneet paljon ja kyllä on vielä toivoa. Toisaalta, kuten tiedätte, ainakin te tämän saman läpikäyneet, että ne epätoivon ajatukset olivat kyllä kierähtäneet minukin päässäni useaan kertaan. Olin vaan nyt päättänyt olla reipas tämän leikkauspäivän ajan. Järjellä ajatellen tämä leikkaus on vasta pieni etappi, sillä todellinen jännituksen paikka on vasta se, kun neljän viikon kuluttua näytteet on täysin tukittu ja kuulee mitä jatkohoitoja minulle (sori, on pakko käyttää sanaa) tuomitaan.
maanantai 10. helmikuuta 2014
Maailma valmiiksi
Onpas ollut tiukka päivä. Ei töiden suhteen, vaan kaiken maailman asioiden hoidon suhteen. Olen mennyt sähköpostit läpi ja vastannut kaikkiin pakollisiin. Akuutit laskut on näppäilty verkkopankkiin. Muutama lasku ja kirjekuori laitettu kuntoon. Kävin postissa hakemassa lisää kuoria että huomenna saan vielä satakunta kirjettä lähetettyä.
Kävin myös kaupassa hakemassa pakastimeen ruokaa, sillä en ole varma koska seuraavan kerran ruokavarastoni täydentyvät. Heti aamulla aloin käydä tehtävälistaani läpi, ja nyt on suht hyvä mieli, sillä huomiselle jäi vain 3 hommaa. Ja niiden sadan kirjekuoren täyttö ja vienti postiin.
Henkisesti olen valmistautunut keskiviikon leikkaukseen lukemalla loppuun kirjastosta lainaamani Marja Aarnipuron kirjan Rintasyöpävuosi. Sattumalta kirjoittaja on muuten yksi niistä naisita jotka istuivat Inhimillisen tekijän tv-studiossa juuri saatuani diagnoosin (ja kun varomattomasti avasin telkkarin illalla).
Kirja oli älyttömän hyvin tehty. Kuvaus omasta rintasyövästä, mutta sisälsi paljon faktatietoa tämän ajan hoitotavoista ja kaikesta, mikä rintasyöpään liittyy.
Kirjoittaja on toimittaja, ja siis kirjoittamisen ammattilainen - ja sen todella huomasi. Lainasin samalla kertaa myös toisen kotimaisen aihetta käsittelevän kirjan. Luin senkin, mutta ei tässä vaiheessa tunnu mukavalta lukea kirjaa, johonka tarttumiseen pitää suhtautua pelolla. Tieten että itku tulee lähes joka aukeamalla.
Kyllä itkin Aarnipuronkin kirjaa lukiessa, montakin kertaa. Mutta myös hymyilin, ja nauroin ääneen. Hän kuvasti erinomaisesti mm. sitä henkistä hätäännystä ja tuskaa mitä diagnoosi ja hoidot saavat aikaan. Ja myös fyysistä. Nytpä tiedän mitä on odotettavissa, suurinpiirtein. Päätin että luen kirjan vielä uudelleen, jahka saan tietä oman syöpätyyppini.
Niin, ajatus alkaa siis olla keskiviikkoaamussa jo. Pelot jylläävät päässä ja näen nukahtaessani mitä kummallisimpia asioita ja olentoja. Peittoni alla kävelee edesmennyt rakas koirani. Aidan tolpan päällä istuu kalju mies, jonka päässä on vain muutama hius ja kallo torso, ikäänkuin puolikas. Muistuttaa ET:tä. Syöpäni on näyttäytynyt minulle kahdessa muodossa: vaaleanpunaisena karvapallona, jolla on ruma naama. Sekä pienenä kärpässieneä, sellaisena punalakkisena pampulana, josta aina aikuiset varottelivat kun olin lapsi. Se on myrkyllinen, ei saa koskea!
Kävin myös kaupassa hakemassa pakastimeen ruokaa, sillä en ole varma koska seuraavan kerran ruokavarastoni täydentyvät. Heti aamulla aloin käydä tehtävälistaani läpi, ja nyt on suht hyvä mieli, sillä huomiselle jäi vain 3 hommaa. Ja niiden sadan kirjekuoren täyttö ja vienti postiin.
Henkisesti olen valmistautunut keskiviikon leikkaukseen lukemalla loppuun kirjastosta lainaamani Marja Aarnipuron kirjan Rintasyöpävuosi. Sattumalta kirjoittaja on muuten yksi niistä naisita jotka istuivat Inhimillisen tekijän tv-studiossa juuri saatuani diagnoosin (ja kun varomattomasti avasin telkkarin illalla).
Kirja oli älyttömän hyvin tehty. Kuvaus omasta rintasyövästä, mutta sisälsi paljon faktatietoa tämän ajan hoitotavoista ja kaikesta, mikä rintasyöpään liittyy.
Kirjoittaja on toimittaja, ja siis kirjoittamisen ammattilainen - ja sen todella huomasi. Lainasin samalla kertaa myös toisen kotimaisen aihetta käsittelevän kirjan. Luin senkin, mutta ei tässä vaiheessa tunnu mukavalta lukea kirjaa, johonka tarttumiseen pitää suhtautua pelolla. Tieten että itku tulee lähes joka aukeamalla.
Kyllä itkin Aarnipuronkin kirjaa lukiessa, montakin kertaa. Mutta myös hymyilin, ja nauroin ääneen. Hän kuvasti erinomaisesti mm. sitä henkistä hätäännystä ja tuskaa mitä diagnoosi ja hoidot saavat aikaan. Ja myös fyysistä. Nytpä tiedän mitä on odotettavissa, suurinpiirtein. Päätin että luen kirjan vielä uudelleen, jahka saan tietä oman syöpätyyppini.
Niin, ajatus alkaa siis olla keskiviikkoaamussa jo. Pelot jylläävät päässä ja näen nukahtaessani mitä kummallisimpia asioita ja olentoja. Peittoni alla kävelee edesmennyt rakas koirani. Aidan tolpan päällä istuu kalju mies, jonka päässä on vain muutama hius ja kallo torso, ikäänkuin puolikas. Muistuttaa ET:tä. Syöpäni on näyttäytynyt minulle kahdessa muodossa: vaaleanpunaisena karvapallona, jolla on ruma naama. Sekä pienenä kärpässieneä, sellaisena punalakkisena pampulana, josta aina aikuiset varottelivat kun olin lapsi. Se on myrkyllinen, ei saa koskea!
keskiviikko 5. helmikuuta 2014
Esikäynti ennen leikkauspäivää
Tänään oli sitten käynti sairaalan kirurgisella osastolla. Lääkäri oli aivan ihana, rehellisen ja fiksun oloinen kokenut nainen. Kokenut tarkoittaa samalla sitä, että on katsellut maailmaan yli puoli vuosisataa ja varmaan ammatillistakin kokemusta on.
Hän tutki, mutta pääosin jutteli. Kertoi että leikkaus tapahtuu ensi viikon keskiviikkona. Ensin menen aamulla merkkiaineen laittoon. Aineella jotenkin pystytään määrittämään missä ns. vartijaimusolmukkeet sijaitsevat, kun ne ovat joka ihmisellä hiukan eri paikassa. Sen jälkeen menen merkkilangan laittoon, että tiedetään missä leikattava juttu :) on. Kysyin kuinka iso pala viedään, ehdotin lihapullan kokoista. Hän näytti kuitenkin kädellään noin jauhelihapihvin kokoista, ja sanoi että monttua ei jää, se täyttyy arpikudoksella (ja rasvalla, arvaan minä).
Oli helpottavaa kuulla faktoja, miten asiat etenevät nyt. Vasta leikkauksen aikana päätetään, tehdäänkö kainalon imusolmukkeille jotakin. Patologi tulee paikalle sitä varten. Kysyin miksi leikkausta ei voi tehdä puudutuksessa ja hän vastasi että juuri siksi, että jos joudumme menemään kainaloon, itkisimme molemmat. Eli puudutus olisi tuskallista ja vaikeaa sille alueelle, kun pitää mennä niin syvällekin.
Tarvittavat hoidot selviävät vasta sitten, kun leikkeet (heh) tutkitaan. Tulokset saan kuulla leikkauksen jälkeisessä tarkastuksessa, johon menee nelisen viikkoa. Silloin päätetään mitä hoitoja tehdään.
Lääkäri sai minut myös tajuamaan sen, kuinka onnekas itse asiassa olin. Rintani ovat erittäin tiivistä kudosta. Jos kasvaimeni olisi ollut rinnan toisella laidalla, se ei olisi näkynyt lainkaan mammografiassa, koska kudos on siellä ihan poikkeuksellisen tiivistä. Nyt se peijooni näkyi. Näin sen itsekin tietokoneruudulla olevassa kuvassa. Tunnustelemalla sitä ei olisi löytynyt vielä pitkiin aikoihin. Nyt kun viipalekuvaus on tehty, olisi ihan varmaa kuitenkin että jos tuolla "supertiiviillä" alueella olisi syöpää, se olisi tullut ilmi. Huh.
Jos joku tätä blogia lukee, ja ihmettelee miksi kirjoitan, niin kerronpa nyt että yksi tavoite voisi olla vaikka se, että jokainen lukija menee ihan oikeasti niihin seulontatukimuksiin, kun se ikä tulee. Seulontojahan tehdään ainakin meidän kunnassa 50-68 vuotiaille naisille kahden vuoden välein. Itse tänä vuonna 50v täyttävänä sain kutsun jo heti näin alkuvuodesta, ja siitä olen kiitollinen! Läheskään kaikki eivät mene näihin ilmaisiin tutkimuksiin, käsittämätöntä!
Sanoin hänelle myös että tajuan että tämä sairaus on sellainen että helposti alkaa mielikuvitus laukata, mutta kysynpä kuitenkin. Kun on ollut vihlovaa kipua vasemmassa kainalossa joitakin kuukausia, ja muutamia viikkoja kipuja vasemmassa nivusessa. Varsin vakuuttavasti hän sanoi ettei ole mitenkään mahdollista että liittyisivät tähän. Hyvä. Olen siis vain tulossa vanhaksi - no ei vaan.
Lääkärin käsistä pääsin vielä mukavan hoitajan juttusille. Hän antoi minulle ajat ja kartat joiden mukaan suunnistan ensi keskiviikkona. Häneltä myös kysyin kuinka pitkä sairasloma leikkauksesta tulee. Arvio oli 3-4 viikkoa, mutta riippuu kuulemma nyt siitä, miten leikkaus sujuu. Järjellä ajatellen tottakai, koska jos kainalo avataan, saattaapi käydä niin että käsi turpoilee.
No, tässä tietopläjäys tältä päivältä. Varmaan jotakin unohdin kertoakin. Jos tulee myöhemmin mieleen niin lisäilen.
Tämän jälkeen mummu (eli äitini) paistoi lättyjä, ja mansikoiden kanssa ne maistuivat varsin hyvältä!
Mieli on paljon keveämpi nyt, kun sai moneen asiaan vastauksen :)
Hän tutki, mutta pääosin jutteli. Kertoi että leikkaus tapahtuu ensi viikon keskiviikkona. Ensin menen aamulla merkkiaineen laittoon. Aineella jotenkin pystytään määrittämään missä ns. vartijaimusolmukkeet sijaitsevat, kun ne ovat joka ihmisellä hiukan eri paikassa. Sen jälkeen menen merkkilangan laittoon, että tiedetään missä leikattava juttu :) on. Kysyin kuinka iso pala viedään, ehdotin lihapullan kokoista. Hän näytti kuitenkin kädellään noin jauhelihapihvin kokoista, ja sanoi että monttua ei jää, se täyttyy arpikudoksella (ja rasvalla, arvaan minä).
Oli helpottavaa kuulla faktoja, miten asiat etenevät nyt. Vasta leikkauksen aikana päätetään, tehdäänkö kainalon imusolmukkeille jotakin. Patologi tulee paikalle sitä varten. Kysyin miksi leikkausta ei voi tehdä puudutuksessa ja hän vastasi että juuri siksi, että jos joudumme menemään kainaloon, itkisimme molemmat. Eli puudutus olisi tuskallista ja vaikeaa sille alueelle, kun pitää mennä niin syvällekin.
Tarvittavat hoidot selviävät vasta sitten, kun leikkeet (heh) tutkitaan. Tulokset saan kuulla leikkauksen jälkeisessä tarkastuksessa, johon menee nelisen viikkoa. Silloin päätetään mitä hoitoja tehdään.
Lääkäri sai minut myös tajuamaan sen, kuinka onnekas itse asiassa olin. Rintani ovat erittäin tiivistä kudosta. Jos kasvaimeni olisi ollut rinnan toisella laidalla, se ei olisi näkynyt lainkaan mammografiassa, koska kudos on siellä ihan poikkeuksellisen tiivistä. Nyt se peijooni näkyi. Näin sen itsekin tietokoneruudulla olevassa kuvassa. Tunnustelemalla sitä ei olisi löytynyt vielä pitkiin aikoihin. Nyt kun viipalekuvaus on tehty, olisi ihan varmaa kuitenkin että jos tuolla "supertiiviillä" alueella olisi syöpää, se olisi tullut ilmi. Huh.
Jos joku tätä blogia lukee, ja ihmettelee miksi kirjoitan, niin kerronpa nyt että yksi tavoite voisi olla vaikka se, että jokainen lukija menee ihan oikeasti niihin seulontatukimuksiin, kun se ikä tulee. Seulontojahan tehdään ainakin meidän kunnassa 50-68 vuotiaille naisille kahden vuoden välein. Itse tänä vuonna 50v täyttävänä sain kutsun jo heti näin alkuvuodesta, ja siitä olen kiitollinen! Läheskään kaikki eivät mene näihin ilmaisiin tutkimuksiin, käsittämätöntä!
Sanoin hänelle myös että tajuan että tämä sairaus on sellainen että helposti alkaa mielikuvitus laukata, mutta kysynpä kuitenkin. Kun on ollut vihlovaa kipua vasemmassa kainalossa joitakin kuukausia, ja muutamia viikkoja kipuja vasemmassa nivusessa. Varsin vakuuttavasti hän sanoi ettei ole mitenkään mahdollista että liittyisivät tähän. Hyvä. Olen siis vain tulossa vanhaksi - no ei vaan.
Lääkärin käsistä pääsin vielä mukavan hoitajan juttusille. Hän antoi minulle ajat ja kartat joiden mukaan suunnistan ensi keskiviikkona. Häneltä myös kysyin kuinka pitkä sairasloma leikkauksesta tulee. Arvio oli 3-4 viikkoa, mutta riippuu kuulemma nyt siitä, miten leikkaus sujuu. Järjellä ajatellen tottakai, koska jos kainalo avataan, saattaapi käydä niin että käsi turpoilee.
No, tässä tietopläjäys tältä päivältä. Varmaan jotakin unohdin kertoakin. Jos tulee myöhemmin mieleen niin lisäilen.
Tämän jälkeen mummu (eli äitini) paistoi lättyjä, ja mansikoiden kanssa ne maistuivat varsin hyvältä!
Mieli on paljon keveämpi nyt, kun sai moneen asiaan vastauksen :)
tiistai 4. helmikuuta 2014
Valmistautumista
Tänään kävin kirjastossa ja nappasin mukaani 2 kirjaa, jotka saivat lainausta hoitavan virkailijan hymyilemään vaivautuneesti. Molempien kirjojen nimessä oli sana syöpä. Onhan tänään maailman syöpäpäivä.
Kirjaston jälkeen kipaisin kauppaan ja sitten terveyskeskuksen labraan. Hoitaja pyysi siis puhelimessa käymään verikokeissa. Ilmeni kuitenkin että verikokeiden lisäksi otettiin nenästä ja nielusta testit sairaalabakteerin varalta. Olipas ällöä, nenän törkkiminen aikaansai vaistomaisen pään poisvetoreaktion. Ja nielun törkkiminen kyökitytti. Ja tämän kiusaaminen päälle vielä ekg. No nyt on nekin sitten tehty, ja odottelemaan huomista esitutkimusta sairaalassa.
Muuten on tässä ollut seesteisiä päiviä. Eilen meille syntyi maailman suloisimmat koiranpennut, eli iloa elämään! Henkinen vointini on vuoristorataa. Välillä tuntuu siltä että eihän tässä mitään ole muuttunut. Mutta kun järjellä ajattelee, niin ihan kaikki on muuttunut. Tulevaisuus ei ole koskaan ollut näin täynnä epävarmuustekijöitä. Voisko joku neuvoa mitä nyt pitäisi tehdä?
Ai ei vai. Kristallipalloa ei minulla ole ollut koskaan. Ja ehkä hyvä niin. Elellään päivä kerrallaan ja ihmetellään maailman menoa. Ensi viikonlopusta on tulossa mukava, ja mietinkin sitä paljon enemmän kuin sen jälkeisellä viikolla olevaa leikkausta.
Kirjaston jälkeen kipaisin kauppaan ja sitten terveyskeskuksen labraan. Hoitaja pyysi siis puhelimessa käymään verikokeissa. Ilmeni kuitenkin että verikokeiden lisäksi otettiin nenästä ja nielusta testit sairaalabakteerin varalta. Olipas ällöä, nenän törkkiminen aikaansai vaistomaisen pään poisvetoreaktion. Ja nielun törkkiminen kyökitytti. Ja tämän kiusaaminen päälle vielä ekg. No nyt on nekin sitten tehty, ja odottelemaan huomista esitutkimusta sairaalassa.
Muuten on tässä ollut seesteisiä päiviä. Eilen meille syntyi maailman suloisimmat koiranpennut, eli iloa elämään! Henkinen vointini on vuoristorataa. Välillä tuntuu siltä että eihän tässä mitään ole muuttunut. Mutta kun järjellä ajattelee, niin ihan kaikki on muuttunut. Tulevaisuus ei ole koskaan ollut näin täynnä epävarmuustekijöitä. Voisko joku neuvoa mitä nyt pitäisi tehdä?
Ai ei vai. Kristallipalloa ei minulla ole ollut koskaan. Ja ehkä hyvä niin. Elellään päivä kerrallaan ja ihmetellään maailman menoa. Ensi viikonlopusta on tulossa mukava, ja mietinkin sitä paljon enemmän kuin sen jälkeisellä viikolla olevaa leikkausta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)