Ihan tavallinen maanantai 13.1.2014

13.1.2014 oli ihan tavallinen maanantaipäivä, paitsi että menin mammografiaan. Se oli näitä joukkotutkimuksia, joihin kaikki tänä vuonna puoli vuosisataa täyttävät kutsutaan. Tottakai menin, oman kotikuntani lääkärikeskukseen, jolta kunta tämän palvelun ostaa. Kuvat otettiin, hoitaja katsoi että kuvat olivat onnistuneita, ja näin ne itsekin näyttöruudulla. Hän kertoi että minun otetaan yhteyttä parin viikon sisällä jos lääkäri haluaa nähdä esim. edelliset mammografiakuvani. 

14.1. 2014 tiistai, joka muuttui aamupäivällä ihmetykseksi, koska sain soiton hoitajalta, joka kehoitti tulemaan heti seuraavana aamuna saman lääkärikeskuksen naapurikunnan isompaan vastaanottoon lisätutkimuksiin. Lääkärit haluavat lisää kuvia, sekä ultraäänitutkimuksen. Tässä vaiheessa maailma pyörähti muutaman voltin, mutta positiivisena ajattelin että olivat vain sattumalta nyt niin kiireettömiä, että sain nopean kutsun. Koska kyse on ostopalvelusta, niin haluavat varmaan vaan rahastaa kotikuntaani tutkimalla turhan tarkasti. 

15.1. 2014 Mammografiakuvia yhä uudelleen, sitten ultraäänitukimukseen. Näissä tutkimuksissa sai viettää yli tunnin ilman rihmankietämää yläkropassa. Tuli kylmä. Lääkäri oli huolellinen ja ystävällinen. Sanoi että yksi muutos rinnassa näyttää siltä, että hänen on otettava siitä paksuneulabiopsiat. Alue puudutettiin pistoksella, ja parin millin putki työnnettiin sisään. Näytepaloja otettiin lopulta 4 kpl. Tässä vaiheessa jo hiukan huolestutti. Lääkäri kertoi että voi soittaa tuloksista jo perjantaina, jos tulevat jo silloin – ja jos annan luvan soittaa. Tottakai annan! Tulokset tulisivat viimeistään tiistaina. 

Tästä alkoi odotus. Ajatukset pyörähtelivät. Mietin mitä jos –vaihtoehtoja. Kuinka huonoon kuntoon menen? Joudunko myymään talon johon olen ehtinyt hiukan yli vuodessa jo kiintyä. Entä koirat? Miten käy asioiden joita olen luvannut tänä keväänä tehdä? Pitääkö kaikki harrastaminen laittaa jäihin? Pystynkö jatkamaan yrittäjänä? Kuolenko? Leikataanko rinnat pois? Miksi vasemmassa kainalossa on ollut kiskovaa kipua jonkin aikaa? Samoin vasemmassa nivusessa. Miten lapset selviävät tästä uutisesta? Miten käy tyttären yo-kirjoitusten, pystyykö hän keskittymään lukemiseen? Saanko maalattua olohuoneen katon? Ehdinkö tehdä mukavan ulkomaanmatkan lasteni kanssa ennen kuin kuolen? Testamentti, sekin pitäisi tehdä. Katto pitäisi pellittää keväällä. Selviänkö taloudellisesti? Jaksanko kaiken? Miksi?

Ajatukset pyörähtelivät positiivisista toiveista hautajaisjärjestelyihin. Henkinen kantti on kovilla - mutta siitähän tämä tauti tunnetaan!

21.1.2014 Nyt on se tiistai. Se tiistai jolloin lääkäri soitti kello 10.21 aamupäivällä ja kysyi, onko sinulla nyt hyvä aika puhua, vai soitanko myöhemmin, voin kyllä soittaa myöhemminkin? Tuosta aloituksesta toki jo tiesin, että KYLLÄ, minulla on SYÖPÄ.

Jätin polttopuiden kantamisen kesken, kävelin ulkorakennuksen taakse kuuntelemaan mitä lääkärillä oli kerrottavaa. Siksi piiloon, että halusin olla yksin kuullessani asian. Hyviäkin uutisia oli kyllä. Näytepalat näyttäisivät siltä että kyseessä olisi ”kiltin” tyyppinen syöpä, ei aggressiivisesti leviävä. Mutta tämä ei ole varmaa, koska näytteet on otettu vain jostakin osasta kasvainta, tyyppi voi olla erilainen eri osissa kasvainta. Edessä olisi parin viikon kuluttua tutkimukset keskussairaalassa. Kolmen viikon kuluttua leikkaus. Ja sädehoitoa, muu hoitotarve varmistuu vasta tutkimuksissa.

Kiitin lääkäriä että soitti, hän naurahti minulle että eipä tässä kiittämistä, johon sanoin että on, olen tätä puhelua kyllä odottanut!

Tämän jälkeen kiersin hetken kehää, teki milei huutaa, karjua ja hakata liiterin seinää. Sattumalta vanhempani olivat kylässä juuri tuolloin, ja jouduin kohtaamaan seuraavaksi heidät. Ennakkoon olin miettinyt että haluaisin pitää asian salassa läheisiltäkin, heitä säästääkseni. Mutta sitä mahdollisuutta ei nyt ollut. Ei ollut millään voimia pitää naamaa peruslukemilla ja teeskennellä että kaikki on hyvin. Kun ei ole. Säälitti kertoa asia, tuottaa moinen pettymys ja suru.

Sovimme ettei asiasta kerrota vielä veljilleni, sillä toinen heistä olisi lähdössä vaimonsa kanssa lomamatkalle kuun alussa. Parempi etten pilaa heidän matkaansa.

Kuin sumussa lähdin ruokakauppaan, menomatkalla tirskahtelin itkuun kun katselin pakkasauringossa kimaltelevan maailman kauneutta. Kaupan läpi kuljin kuin sumussa, mutta pystyin ajamaan myös takaisin kotiin.

Tämän jälkeen oli raskas tehtävä kertoa parille ystävälle puhelimessa ja kotiin tulleelle tyttärelle tilanne. Päätin että pyydän heitä kaikkia olemaan puhumatta asiasta vielä muille. Tässä vaiheessa olo on sellainen, että haluan käsitellä asian pienellä joukolla. En kaipaa sääliä, en halua että minua aletaan kartella kuin spitaalista. Kieltämättä mielessä kävi myös harrastusmaailman korppikotkat, jotka ovat aina valmiina hyökkäämään, jos joku osoittaa heikkouden merkkejä. Pahalta tuntui myös miettiä miten kertoisin asian pojalleni, joka opiskelee toisessa kaupungissa. Päätin lykätä kertomisen siihen, kun hän tulee viettämään hiihtolomaa kotiin. Siihen mennessä tiedän jo enemmän, ja leikkauskin on jo tehty.

Netistä löysin rintasyöpäyhdistyksen sivut, ja rintasyöpä.fi sivut. Paljon hyvää, ja lohduttavaakin tietoa. Tai no, vaikea sanoa mitä tässä vaiheessa pitäisi ajatella, kun ei ole todellista tietoa siitä, onko syöpä levinnyt muuallekin.

22.1.2014 Heräsin yöllä 3.30 siihen että itken. Ei en nähnyt painajaista, itkun syyksi riitti se yksi ajatus joka piinasi aivoja unenkin aikana: minulla on rintasyöpä. SYÖPÄ.

Päivän jouduin tekemään töitä, koitin meikata sen verran ettei silmieni punaisuus kiinnittänyt heti huomiota. Asiakkaiden kanssa sujui yllättävänkin hyvin. Päätin olla kuuntelematta radiosta kuuluvien laulujen sanoja, tai ajattelematta mitään tunteellista. Keksin pientä pilaa arkisista asioista. Selvisin työpäivästä.  Töiden jälkeen olikin sitten aika tirskahtaa jälleen. Ja myöhemmin illalla uudestaan, kun soitin ex-miehelleni ja kerroin uutisen, koska tiesin tarvitsevani apua joissakin asioissa tulevina viikkoina.

23.1.2014 Tänään töitä oli vain hiukan, ja olin ylpeä itsestäni kun kykenin sanomaan asiakkaalle ”ikävä kyllä en voi varata sinulle aikaa sille viikolle, koska joudun menemään silloin pieneen leikkaukseen”. Ihan äänen värähtämättä!

Koko päivä meni ilman yhtään itkunpurskahdusta, yhden kerran oli kuitenkin lähellä, kun puhuin isäni kanssa puhelimessa ja hän sanoi että he ovat jo iäkkäitä eikä koskaan tiedä koska on aika. Tuli tunne, että olen huono ihminen, kun olen itselleni tällaisen syövän hankkinut ja aiheutan heille surua, huolta ja mielipahaa. Aivan kuin valinta olisi ollut minun, aivan kuin olisin sen aiheuttanut?

Tänään mietin mitä voin tehdä auttaakseni itseäni selviämään ja kenties miten voin auttaa jotakin muuta saman kokevaa. Minulle tämä keino on kirjoittaminen. Alan kirjoittaa, aiemmat päivät on siis käsitelty sumuisen muistikuvan kautta. Tästä eteenpäin ajatus ja teksti kulkee reaaliajassa, ainakin melkein.

24.1.2014 Perjantai, näen erään hyvän ystäväni ensimmäistä kertaa diagnoosin varmistumisen jälkeen. Saa nähdä kuinka lähelle pintaa tunteet tulevat, ja nostaako tämä punan jälleen silmiin. Toivottavsti ei, itkeminen on niin tylsää, koska loppupäivän silmät ovat tulipunaiset. 

Etsin muuten googlella tietoa mitä silmien punaisuudelle voi tehdä. Aika jännä, että syitä silmien punertumiseen lueteltiin kymmeniä, mutta MISSÄÄN ei mainittu että itkeminen voi tehdä silmistä punaiset pitkäksi aikaa. Olenko ainoa ihminen jolla on surua, onko itkeminen tabu jota ei voi kenellekään tunnustaa?

Vainoharhaisuus lienee yksi yleinen oire syöpädiagnoosin jälkeen. Olen uhrannut muutaman minuutin miettien merkitseekö se jotakin, että olen tuntenut vasemmassa kainalossani viiltelyä muutaman kuukauden ajan. Merkitseekö se jotakin, että vasen nivuseni alkoi oireilla muutama viikko sitten. Ja kuin taikaiskusta, taas tänä aamuna. Myös sitä mietin, miksi nukuttaa niin hitsin hyvin, päiväunetkin kelpaa milloin vain. Satumaa vai sattumaa?

Illalla olin yksin ja saunan jälkeen ajattelin katsoa hetken tv:tä. Inhimillinen tekijä ja 3 rintasyöpäpotilasta, mikä sattuma. Oli tarkoitus saunan jälkeen hiukan rentoutua ja istua mukavasti, nyt vain ahdistaa!

”Jonakin päivänä kuolen, mutta kaikkina muina päivinä elän.” Tämä lause toi kyllä jonkinlaista lohtua. Ja ymmärrystä siitä, että olemme todellakin vain käymässä täällä.

27.1.2014 Asia muhii päässä, kyllä sitä joka päivä tulee jonkin verran pohdiskeltua. Mietityttää miten hoidot ajoittuvat. Voinko matkustaa lainkaan, voinko liikkua, mitä voin syödä. Pystynkö tekemään työtä, miten pärjään taloudellisesti?

Mietin sitäkin millaista on ennen ollut. Nyt voin kirjoittaa miettimäni asian vain suoraan googleen – ja löydän vastauksia. Sekä lääkäreiden antamia, että kanssasisarten kirjoittamia omia kokemuksia. Tieto lisää tuskaa, mutta myös rauhoittaa.

Pirullista on odotella tietoa koska tutkitaan. Tänään repesin puhelimessa kun yksi hyvä ystäväni soitti. Koska hän on pienen suloisen pojan äiti, olisin halunnut kertoa vasta leikkauksen jälkeen. Mutta juttu luisui siihen että oli pakko kertoa että joudun leikkaukseen, ja niinhän se sitten oli kerrottava syykin.