Lymfaödeema

Menikin monta päivää tässä uutisia sulatellessa. Olen helpottunut, mutta samalla ärsyyntynyt, pettynyt ja turhautunut.

Tavallaan hävettää mikä määrä energiaa ja bensaa on menneinä viikkoina mennyt turhaan. Minkä määrän tunteja olen valvonut miettien mikä rinnassani oleva tulehdus on - onko se ruusu, mitä yksi lääkäri väläytteli? Jokin tulehdus joka vain odottaa hetkeä, jolloin voisi muuttua yleistulehdukseksi!? Vai voiko se ollakin niin että minulla on tulehduksellinen rintasyöpä sen yhden jo poistetun kasvaimen lisäksi?

Te jotka olette lukenee alusta saakka blogiani tiedätte että tuo tulehdus alkoi muutama päivä tikinpoiston jälkeen. Olo on ollut ajoittain aika tukala - rinta on ollut niin turvonnut että on ollut tunne että se räjähtää. Se on ollut punainen, arka, vihlova ja ajoittain iho on ollut kuin greipin kuorta suurennettuna.

Lääkäri jolle sitä ensin näytin, määräsi antibiootin. Sitten toisen kuurin eri antibioottia, ja kolmannenkin kuurin vielä. Tilanne on ollut välillä parempi, välillä huonompi. Välillä olen päättänyt että perhana, unohdan koko asian, ja teeskentelen että kaikki on hyvin. En saanut sitä huijatuksi, enkä itseänikään.

Laskin juuri että tässä kun myös toinen haavani pysyi avoimena ontelona n. 5 viikon ajan...olen joutunut käymään sitä hoidattamassa, niin tuon tulehduksen on nähnyt yhteensä torstaihin mennessä 5 lääkäriä. Yksikään ei sanonut mistä on kyse. Eikä alkanut tutkia. Ei uskaltanut ottaa näytettä. Ei mitään. Myötätuntoisimmat ovat vain sanoneet että on varmaan ikävän tuntuinen, pitäähän sille jotakin tehdä.

Kauhean taistelun kautta pääsin vihdoin käymään sillä sairaalan osastolla, missä minut leikattiin. Tähän sain "luvan" vasta oltuani yhden koko päivän ensiavussa, jolloin tutkinut lääkäri lupasi, että leikannut lääkäri ottaa minuun päin yhteyttä. Ei ottanut keskiviikon aikana, joten torstai-aamuna syöpäpoliklinikan hoitajalle soittaessani, kuultuani etten saa sinnekään lääkärille aikaa, purskahdin itkuun. Tämän jälkeen sitten sain ohjeen (ja samalla luvan) soittaa kirurgian osastolle. Siellä vastannut hoitaja oli hyvin ystävällinen ja antoi minulle lääkäriajan jo samalle iltapäivälle. Hän mainitsi että lääkäri leikkaa, joten saatan joutua odottamaan, mihin vastasin että kaikki mikä on alle kuuden tunnin on ok.

Osastolla jonkin aikaa odoteltuani paikalle pyyhälsi suoraan leikkausssalista nuorehko mieslääkäri, joka istui tuoliin jalat harallaan odottamaan että saan yläosani riisuttua. Tämän prosessin aikana olen todellakin jo niin tottunut siihen että kaikki puristelevat rintojani, ettei enää tunnu missään, ei edes oudolta. Mutta tämä tilanne hiukan tuntui, no suoraansanoen huvittavalta. Siihen sitten kävelin hänen pitkien koipiensa väliin tutkittavaksi. Lääkäri oli fiksu ja asiaa hetken tutkittuaan sanoi ettei tässä ole mistään muusta kyse kuin siitä, että jostakin syystä imusuonet ovat vaurioituneet leikkauksessa. On erittäin epätavallista että niin käy tämän tyyppisessä leikkauksessa, mikä minulle tehtiin!

Jee, olen taas epätavallinen. Hän kertoi että imusuonet pikku hiljaa tekevät uusia reittejä ja tilanne helpottuu oletettavasti muutamassa kuukaudessa. Kysyin myös voidaanko sädehoito aloittaa, ja hän kertoi että kyllä, mutta sen näkee sitten tekeekö se tälle tilanteelle hyvää vai pahaa, molemmat on mahdollisia.

Olin toki uutisesta helpottunut, ja tunsin oloni varsin typeräksi siitäkin syystä, että olin sitä käynyt lääkäreille näyttämässä apua hakien. Kysyin MIKSI ei kukaan lääkäreistä, niistä viidestä, jotka olivat sen nähneet, sanonut mistä on kyse!? Hän vastasi virnistäen että siitä yksinkertaisesta syystä että he eivät ole tienneet! Tämä on niin spesiaalialaa.

Ehkäpä minullakaan ei sitten ole syytä asiasta enempää itseäni soimata ja tuntea oloa typeräksi. Rinnan olotila ei ole yhtään kohentunut, siellä se pullottaa ja vihloo. Etsiskelin tietoa netistä ja löysin rintasyöpäyhdistyksen sivuilta oleellisen: tilannetta voisi helpottaa hieronnalla, mutta sitä ei tietenkään suositella tässä vaiheessa jotta valtoimenaan hyppivät syöpäsolut eivät keksi paeta alueelta. Vasta sädehoitojakson jälkeen voi koittaa saada nesteitä liikkeelle.

Ai niin, se alkuviikon kuume, jonka tietysti oletin olevan merkki siitä että tulehdus aikoo nujertaa minut - se oli pelkkää sattumaa. Kuumetta minulla on tosiaan ollut viimeksi lapsena, mutta nyt on vastustuskyky alentunut, ja taisin saada jonkin flunssanpoikasen viikonloppuna. Sattumaa. Niinkuin kaikki muukin.