Pääsiäisloma

Voi kuulostaa oudolta, mutta nyt sairasloman keskellä olevan pääsiäisloma tuntuu enemmän lomalta kuin lomat tavallisesti. Näin siksi, että sädehoito alkoi maanantaina, ja neljän ekan kerran jälkeen tuli sitten pakollinen pääsiäistauko. Sädehoito ei pyöri mutta kuin arkipäivisin.

Muistan kun mukulana joskus pilailtiin kutituspulverilla. Nyt on semmoinen olo kuin kutituspulveria olisi hierottu koko vasempaan rintaan. Olen vaihdellut öljyjä ja rasvoja, jotta tilanne rauhoittuisi. Jos tekisi mitä mielihalu sanoo, ottaisin juuriharjan ja hankaisin. Ehkä kutina ei tosin silläkään lähtisi.

Tässä on ollut henkisesti jonkin verran tasaisempi vaihe. On ollut positiivisempi mieli siksikin että sädehoito ilmiselvästi pisti nuo tukkeutuneet imunestetiehyet hiukan toimimaan, turvotus ja sitä myötä kipukin on vähentynyt huomattavasti. Eli leikkauksen jälkeinen melkein kahden kuukauden tuska on takana. Jos tätä nyt uskaltaa ääneen sanoa. Kutina on kuitenkin ehkä kivempi vaihtoehto!

Henkinen alamäki on nyt kuitenkin tosiasia. Kaikki ihmiset varmasti kokevat joinakin hetkinä olevansa alamaissa. Niin minäkin, mutta aina tilanne on muuttunut parempaan nopeasti. Nyt oli tällä menneellä viikolla kuitenkin välillä niin tuskainen fiilis, että en tiennyt oikein miten pääsen olotilasta ulos. Depis kun ei kadonnutkaan muutaman tunnin odotuksella!

Syöpäsairaan silmin maailma on vaan niin toisenlainen. Sitä miettii että kannattaako remontoida ja laittaa paikkoja kuntoon jos kuitenkin delaa lähivuosina. Kannattaako suunnitella tulevaisuutta? Pitäisikö alkaa käydä tavaroitaan läpi ja heittää kaikki turha pois, ettei lähesten tarvitse sitä työtä sitten tehdä?

Toisaalta järki kertoo että ihmisiä kuolee äkilliseen sydänkohtaukseen, aivoinfarktiin tai vaikka liikenneonnettomuuksissa ihan yhtäkkisesti. On todellakin tullut tajuntaan se tosiasia että täällä ollaan vain käymässä!

Kannattaisi siis käyttää aika hyvin. Olla iloksi ja hyödyksi läheisille. Tehdä mielekkäitä asioita.

Heti diagnoosin saatuani etsin netistä tietoa rintasyövästä. Alusta alkaen kävi ilmi, että tämä on henkisesti vaikea sairaus, ja kuinka totista totta tuo tuntuu nyt olevankaan. Menin silloin käymään rintasyöpäyhdistyksen sivuilla, ensimmäinen linkki jonka sattumalta avasin oli myytävät adressit. Pois, äkkiä pois! Sitten etsiskelin rintasyöpäblogeja. Eksyin blogiin, jonka lopussa oli muistosanat ja kuva ruumisarkusta. Ei helvetti, vaikka se olisi tottakin, niin EI! Voin luvata että tämä minun blogini ei pääty siihen. Se päättyy johonkin muuhun. Inhorealismi on taiteen laji, mutta ihan tällaista maailmankuvaa en haluaisi jakaa.

Tällä hetkellä olen lähes yliherkkä televisiolle. Juuri äsken katselin viatonta sisustusohjelmaa, jossa kaunis nuori tyttö kertoi äitinsä menehtyneen juuri syöpään. Kanava vaihtui, mutta liian myöhään. Tulee lähes pakokauhu - en halua kuulla!

Potilaan ei ilmeisestikään pitäisi ajatella yhtään mitään. Valitan, mutta en pysty siihen. Voin tässä vaiheessa kertoa että alkuvaiheessa sain niin ruusuisen kuvan hoitojärjestelmästä. Puitteet ovat upeat ja uudenaikaiset, lääkärit päteviä ja tehokkaita. Jos olette lukeneet blogiani, ymmärrätte miksi tuo ruusuinen kuva on karissut. "Olet syöpätautien poliklinikan asiakas" - lause voi antaa turvallisuuden tunteen, mutta todellisuus oli jotakin ihan muuta. Silloin kun eniten apua tarvitsin, apua oli saatavissa vain ensiavusta. Tai ei oikeastaan sieltäkään.

Päässä kirmaa tällä hetkellä tuhat epäilystä. Edelleen mietityttää se, tutkittiinko alun alkaen riittävästi. Pieni osa kehosta viipalekuvattiin ja lääkäri kiireessä selasi läpi ne tuhat kuvaa? Mitä jos jotakin jäi huomaamatta tai jäi kuvatun alueen ulkopuolelle? Säästösyistähän ei turhia kuvailla!

Mitä jos tuo ihmeellinen turvotus/tulehdus/punoitus/kipu reaktio olisikin oire siitä, että sen yhden kasvaimen lisäksi rintani vasen laita olisi tulehduksellista rintasyöpää täynnä. Siitähän ei ole otettu yhtään koepalaa, sehän maksaisi! Kuitenkin jo kuukausia sitten ihmettelin tuntemuksia tuossa rinnassa, nänni on tuntunut oudolta jne. Nämä olot kerroin leikanneelle lääkärille, mutta hän ohitti ne olankohautuksella.

Säästöä tulee sitten siinäkin että ihan sattumalta sädehoitoni ajoittuu jännään ajanjaksoon: hoitoa 4 kertaa, 4 vapaapäivää, hoitoa 3 kertaa, 3 vapaapäivää, hoitoa 3 kertaa, 1 vapaapäivä, 1 hoito, 2 vapaapäivää, 4 kertaa hoitoa, 3 vapaapäivää, 4 kertaa hoitoa, 2 vapaapäivää, ja 1 hoito.

Tämä on siis laskennallisesti 5 viikkoa. Mutta jos ei sattuisi olemaan noita pääsiäisiä, vappuja ja henkilökunnan virkistyspäiviä siinä, joku saisi samassa viikkomäärässä 5 sädetyskertaa enemmän. Yhteiskunta säästää, mutta entäpä minun sisälläni poukkoilevat syöpäsolut? Entäpä ne?

Kun joku kertoisi minulle mitä keinoja olisi vaikka omalla kustannuksella tämän hoitorupeaman jälkeen tarkistaa, onko syöpä levinnyt, olisin rauhallisempi. Uskoisin että olisi mahdollista päästä viipalekuvaukseen vaikka Viroon tai Intiaan. Olisin täysin valmis tekemään tämän, jo pelkkä tieto siitä mahdollisuudesta toisi ison lohdun. Tällä hetkellä ei ole kovin luottavainen olo, pelkään että täällä apua saa vasta kun tilanne on jo päässyt liian pahaksi. Itseään siis pitäisi tarkkailla, ja silti koittaa pysyä järjissään. Helppo homma.

Jostakin syystä väsymys on ollut melkoista viikon ajan taas, kolmena edellisenä yönä olen nukkunut kymmenkunta tuntia. Ehkä tämä tästä iloksi muuttuu. Onneksi on kevät, aurinko ja lämpö tuovat lohtua!