Nyt se on sitten ohi?

Syöpä on kyllä totisesti aika vaikea sairaus. Viime viikkoina on ollut vaikeuksia vastata niihin ystävien, tuttujen ja sukulaisten kysymyksiin ja toteamuksiin. "Onnittelut, sä olet nyt terve?" "Nyt se on sitten ohi."

Toki pitää olla positiivinen ja olenkin sitä. Mutta syöpä on sairautena sellainen, että tämän tilanteen ymmärtää ehkä täysin vain toinen samalla viivalla oleva. Syöpä leikataan pois, saadaan hoitoja... Mutta siitä huolimatta niitä syöpäsoluja jää vaeltelamaan pitkin elimistöä. Sitä toivoo ja uskoo, etteivät ne pirulaiset tee uutta pesää mihinkään. Mutta kukaan ei lopulta tiedä. Kukaan ei tiedä mikä on tulevaisuus. Tutkimukset joilla varmistetaan tilanne, ovat lapsellisia, ja paljastavat syövän vasta jos se on jo tehnyt tuhoamistyötänsä jonkin aikaa. Valitettavasti.

Niin että tässä se nyt sitten on, se vastaus. Ei, en ole terve. Ei, ei se ole ohi. Nyt pitää vain jatkaa elämää, ja toivoa. Ja tehdä kaikki voitavansa että elimistö pysyisi niin hyvässä kunnossa että nitistäisi syöpäsolut. Taidetaan tarvita myös onnea.

Uuden elämän opettelua

Olen elänyt aika aktiivista aikaa, siitä huolimatta että tämä syöpä teki minut työttömäksi. Olen tehnyt monenlaista remonttia, sekä sisällä että ulkona. Ostimme tämän talon pari vuotta sitten ja tämän kesän urakkana oli mm. ulkomaalaus. Koska kesän katkaisi hellejakso, oli maalaustyö silloin jäissä. Syynä tähän osittain se, etten olisi pystynyt maalaamaan siinä helteessä, ja maali olisi seinustalla kyllä kiehunut!

Nyt on maalausurakka miltei päätepisteessä, enää kahden seinustan sokkelit on maalia vailla. Toki sitten voi jatkaa urakkaa ensi vuonna, pari ulkorakennusta pitäisi maalata, purkaa yksi ulkorakennus jne. En ehkä kuitenkaan tykkäisi elää valmiissa maailmassa. Parempi että on tekemistä, niin pysyy mieli ja keho virkeänä.

On ollut mukavaa todeta että kunto kohenee. Kyllä saan itseni täysin sipiksi fyysisellä työllä, etenkin kun raskaita päivä on muutama peräkkäin, mutta kuitenkin se että ylipäätään pystyy tekemään, on ilo.

Tytär laittoi käteeni 10 kg käsipainon, ja sanoi että kannappa sitä mukanasi tämä päivä...ihan vaan muistutuksena ettet liho takaisin menettämääsi! Kauheaa...siis ihan kauheaa ajatella mitä tuo 10 kiloakin tekee kropalle, ja vaikkapa tuolle kipeälle polvelleni!

Olen koittanut psyykata itseäni suhteessani syömiseen. Olen koittanut opetella kohtuutta. Sitä että todellisuudessa nyt laihdutusvaiheessa jokaisen pääruuankin annoskoon pitäisi olla "välipalakokoa". Ja hitaammin syömällä tulee kylläisemmäksi. Välillä on kyllä iltaväsymys tuonut vanhoja tapoja esille, mutta pääosin on mennyt suht hyvin. Tänään olen illan yksin kotona, ja olen luvannut että teen itselleni pitsaa. Ja syön sitä ihan hyvällä omallatunnolla.

Kunhan nyt ensin painun muutamaksi tunniksi ulkotöihin!

Kuolemanpelko kannustaa liikkumaan ja laihtumaan

Todellakin. Elämäni on muuttunut melkolailla aktiivisemmaksi nyt, kun on jälleen pystynyt liikkumaan. Kuntokin on kohonnut, ja on jotenkin ketterämpi olo. 9 kiloa on lähtenyt siitä kun sädehoitojakso loppui toukokuun puolivälin jälkeen. Painonpudotus jysähti aivan paikoilleen hellejakson aikana, en kertakaikkiaan jaksanut silloin liikkua, enkä tehdä pihatöitäkään.

Eli kyllä saivat lääkärit mut nyt peloteltua! Ajatuksena ei siis ole vain se että terveesti syömällä ja lisäämällä liikuntaa saan kenties estettyä syövän uusiutumisen. Tajusin jotenkin konkreettisesti sen, että voin valinnoillani vaikuttaa terveyteeni. En vaan halua kuolla vielä! En halua kuolla siihen että lihavuuteni ansiosta sydämeni pysähtyy, saan aivoinfarktin, tai jonkin muun tappavan seuraamuksen järjettömistä elintavoista.

Minulla on monia ystäviä, jotka polttavat tupakkaa. Jokainen, joka ikinen heistä on vuosien varrella koittanut päästä tavasta eroon. Olen nähnyt siis monta taistelua...ja ymmärrän että se on vaikeaa. Väittäisin kuitenkin että käyttämättä on yksi konsti, tupakoitsijoille voisi järjestää oapstettuja käyntejä sädehoitoyksikköön. Ne tunnit mitkä vietin sädehoitovuoroani odottaen, ja välillä muiden potilaiden kanssa keskustellen...avasivat silmät. Kurkkusyöpä vaikeuttaa puhumista, tai estää sen kokonaan. Hengittäminenkin oli joillekin vaikeaa. Tupakan aiheuttamat syövät ovat yleisiä...ja oli jotenkin karmivaa katsella niitä, jotka polttivat tupakkaa syöpäosaston oven edessä. Tulivat sädehoidosta, ja menivät tupakalle? Siis oikeesti! Itse en ole elämässäni polttanut kokonaista askillistakaan tupakkaa, mutta passiivisesti olen polttanut paljon. Aina lähtenyt mukaan tupakalle. Tutkimustulokset on kuitenkin tässä asiassa ihan kiistattomat, tupakointi lisää monen eri syövän riskiä. Joten jos et polta, älä aloitakaan!

Tällaisia ajatuksia kauniin aurinkoisen ja todella lämpimän päivän päätteeksi. Remonttihommien lisäksi kävin tänään koirien kanssa iltalenkillä metsätiellä, ja poimin hupparini täyteen rouskuja ja tatteja. Kertakaikkisen mukavaa!

Kolmen kuukauden lääkärintarkastus

Yllättävän vastenmielistä oli palata sinne samoille käytäville, missä tuli vietettyä tunti jos toinenkin sädehoitoon mennessä. Nyt olin ainoa koko odotussalissa, ja lääkäri otti minut vastaan ajallaan.

Koko lääkärikäynnin idea ei ehkä minulle selvinnyt lopultakaan. Viikkoa aiemmin olin käynyt labrassa verikokeissa, otettiin perusverenkuva ja munuais- ja maksa-arvot. Lääkäri levitti eteeni pöydälle paperin missä tulokset olivat, ja sanoi että kaikki arvot ovat oikein hyviä.

Kysyin että olisiko jatkossa minun järkevää käydä verikokeissa, näkisikö niistä jos syöpä hyökkää uudestaan. Vastaus oli että syöpä on kuin loinen, se laskee hemoglobiinin ja kaikki verihiutalearvot ja nostaa maksa- ja munuaisarvoja. Mutta vasta kun se on laajalle levinnyt.

"Paljon tärkeämpää on että tarkkailet itseäsi, ja liikut paljon, sekä syöt mahdollisimman vähän sokereita, valkoisia viljatuotteita ja kovia rasvoja."

Mitään tutkimusta hän ei tehnyt, kysyi vain onko iho jo ehjä. Ja vastasin että on, mutta olen ihmetellyt kun tuo vasen rinta on edelleen aika paljon kovempi ja turvonneempi terveeseen verrattuna. Hän vastasi että sädehoito oli niin voimakas hoito, että siitä toipuminen kestää kaksi vuotta, ja turvotus voi hyvinkin kestää sen ajan.

Huhtikuussa on odotettavissa kutsu mammografiaan ja uusiin verikokeisiin. Sen jälkeen myös lääkärille. Siihen asti voi elellä ihan normaalisti.

Olin kyllä lukenut tästä että voi olla jonkinlainen shokki se hetki kun hoidot loppuvat. Siltähän se nyt tuntuu. Seuraava käynti on monen kuukauden päässä. Pitäisi tarkkailla itseään, ja huomata pienetkin merkit, jotka voivat merkitä syövän leviämistä. Mutta silti pitäisi pysyä järjissään?

Pitäisi elää kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Etsiä työpaikka, tai ryhtyä uudestaan yrittäjäksi. Taloustilanne ja poliitikkojen tuoreimmat päätökset eivät kyllä luo uskoa siihen että yksinyrittäjyys olisi järkevä vaihtoehto. Olo on kuin niskaotteella nostetun kissanpennun alastulo. Ehkä tassuilleen, mutta silti hiukan sattuu?

Polkypyöräilyä

Melkein pari viikkoa onkin vierähtänyt, ja kirjoittaminen on jäänyt. Helteet ovat hellineet suomea. Se on kumma tabu että ei täällä voi sanoa inhoavansa sitä että on liian kuumaa. Pitää kuulemma olla vain tyytyväinen kun kerrankin on lämmintä.

Täällä netissä uskallan kyllä kertoa että vihaan pakkasta, vihaan sitä että pitää pukea valtavasti päälle jotta voi mennä ulos. Inhoan sitä tunnetta mikä tulee keuhkoihin jos pakkasessa liikkuu rivakasti.

Yhtälailla inhoan hellettä. Miksi sitä pitäisi rakastaa. Vanhukset, huonokuntoiset ja sydänvikaiset voivat todella huonosti. Samoin monet eläimet. Siitäkö pitäisi olla vain tyytyväinen?

On totta että säätilasta on suotta olla pahoillaan koska se on asia johon ei voi vaikuttaa. On vain kestettävä se mikä on kulloinenkin olotila. Huonetilan jäähdytyslaitteen hankinta on kyllä käväissyt mielessä moneen kertaan jo, etenkin silloin kun herää klo 4 aamuyöllä yltä päältä hiessä. Kaikki ikkunat auki, mutta ulkoakaan ei tule yhtään viileämpää yöilmaa!

No helteestä huolimatta käväisin maanantaina hakemassa itselleni käytetyn polkupyörän, jonka yksi ystäväni minulle lahjoitti. Hieno ja kallis pyörä, joten olen todella kiitollinen! Pitkän sairaslomajakson jälkeen ei olisi mahdollista tuollaista pyörää noin vain ostaa.

Heti maanantai-iltana polkaisin ensimmäisen viiden kilometrin lenkin. Saattaa kuulostaa vähältä, mutta metsätie jota ajoin, oli kyllä vaativa sekä pohjaltaan että korkeuseroiltaan. Vastaa varmasti ainakin kymmentä kilometriä asfaltilla. Eilen illalla tein uudestaan saman lenkin, ja nyt oli tunne vieläkin mahtavampi. Jännä kuinka paljon pyöräillessä saa itsestään tehoja irti, ainakin tässä vaiheessa kun painoa on vielä rutkasti liikaa. Joten voin suositella! Lisäksi pyöräily on armeliasta nivelille, polveni on kenkkuillut kuukauden verran muttei pyöräillessä juuri edes tunnu.

Nyt suoraansanoen odotan sitä, että ilmat hiukan viilenisivät. Sitten uskaltaisi kenties tehdä jo pidempiäkin lenkkejä. Jotenkin jännää, ettei luota kuntoonsa vielä yhtään. Toisaalta, eihän siitä ole kuin kolmisen kuukautta, kun matka sängystä jääkaapillekin tuntui ylipääsemättömältä. Nyt on tilanne sentään paljon parempi. Uskaltaako siitä jo iloita? No ainakin hiukan!

Millä nainen saa itsensä kauniiksi?

Joka ikinen nainen haluaisi olla kaunis. Näin uskon, tai on ainakin joskus halunnut, ennen kuin on luovuttanut.

Kyllähän kaikkea mahdollista on tarjolla. Myydään ihmeitätekeviä voiteita ja seerumeita, ihan käsittämättömiin litrahintoihin. Myönnän itsekin että joskus ei edes tajua katsoa pakkauskokoa, vaan ostaa tuotteen muilla perusteilla. Mutta aivan vastaavan tuotteen, isommassa pakkauksessa, saattaa saada samaan hintaan kun vain huomaa hiukan vertailla hintoja. Ja jos todella miettii, mitkähän kauneudenhoitotuotteet ovat ihan rehellisesti tehneet ihmeitä? Oma listani on lyhyt: hiusöljyt ovat mahtavia tuotteita, jotka ovat vaikuttaneet hiusten kuntoon enemmän kuin kaikki elämän varrella käyttämäni ihmeshampoot ja -hoitoaineet yhteensä. Nyt käytänkin halpoja täysin hajustamattomia ja lisäaineettomia hoitoaineita ja shampoita. Ja hiukset paremmassa kunnossa kuin vuosiin. Ihonhoidossa must ovat kuorintahansikkaat, joilla saa kuolleen ihosolukon pois - ja taas paljon halvemmalla kuin käyttämällä jotakin kuorinta-aineita! Kuivan ihon kosteutukseen mahtava tuote on kookosöljy. Voi sitä syödäkin, mutta oma purkkini kyllä kuluu lähinnä ihovoiteena. Etenkin talvella se on verraton ihon hilseilyn lopettaja ja kesällä auringon kiusaamalle iholle paras mahdollinen tuote. Siinäpä ne suurimmat ihmeidentekijät!

Kauneushoitolat myyvät mitä ihmeellisempiä hoitoja ja kirurgiset toimenpiteet ovat arkipäivää jo suomessakin. Niitä hoitoja ottavat ihan tavallisetkin ihmiset, eivät vain rikkaat. Itse olen käynyt kerran kosmetologikoululla ihonpuhdistuksessa, siitä on arviolta 25 vuotta. Voi olla että vaikutukset ovat jo kadonneet.

Pysähdyin tässä puolen vuosisadan kriisissäni katselemaan peiliin miettien että tarttis tehrä jotain. Siis ulkonäölle.  Fakta on se, että ne toimet, jotka eniten kohentaisivat ulkonäköäni olisivat ihan ilmaisia. Muutama kilo pois, ryhti kunnolliseksi, terveellistä ruokaa ja ulkona liikkumista. Sillä matkalla nyt ollaan.

Tähän mennessä on sädehoitojakson loppumisesta pudonnut n. 7 kiloa. Se lähti helposti, mutta itsekuria vaatii toki syödä noin puolet siitä mitä tavallisesti ja liikkua vähintään tunti päivässä. Lenkkeily on kuitenkin ihan selkeästi parantanut mielialaa ja olen itseeni kaiken kaikkiaan tyytyväisempi. Myös lyhyitä hölkkäpätkiä on jo kuulunut kävelyn lomaan. Sanalla sanoen mahtavaa.

Sen verran urheilutaustaa minulla on, että tiedostan hyvin mitkä vaarat vaanivat kun tällaisena melko huonokuntoisena yhtäkkisesti innostuu kuntoilusta. Päätavoitteeni on nyt pitää itseni aisoissa, eikä tehdä mitään tolkuttoman paljoa. Myös puutarhatyöt ovat kuluttavia ja samalla liikkuu ihan huomaamatta. Kun käyttää rautakankea, lapiota ja kottikärryjä, ei ehkä sinä päivänä kannata rautatankoja sisällä paljoa liikutella. Kohta toivon mukaan pääsen aloittamaan pyöräilyn.

Ahdistaa

Jotenkin on nyt muutaman päivän ajan ollut tosi ankea olo välillä. Onneksi vain välillä. On surettanut se, kuinka vaikeaa joillekin ihmisille positiivisuus on. Monelle negatiiviselle voimiani syövälle ihmiselle olen vuosien mittaan jo kääntänyt selkäni ja ollut tekemisissä mahdollisimman vähän.

Mutta tiedättekö, aina se ei ole mahdollista. Ei silloin, jos tuo ihminen on sinulle hyvin läheinen. Sitä vaan koittaa jotenkin luovia, koittaa opettaa ajattelemaan asioista positiivisemmin.

Makuja on monia, ja tapoja tarkastella asioita on vielä enemmän. Myös joidenkin tahdittomuus ja käytöstapojen puute on ahdistanut. Oikein kovastikin. Kuinka paljon mukavampaa elämä onkaan jos otetaan muut huomioon - enkä nyt tarkoita mitään ulkokultaista teeskentelyä. Ihan vaan rehellistä ja empaattista suhtautumista toisiin.

Nämä kaikki ajatukset ovat risteilleet päässäni, yhä enemmän sen jälkeen kun osallistuin sukujuhlaan lauantaina. Tämän päivän kruunasi se, kun isäni mainitsi siskonsa kuolleen rintasyöpään 14 vuotta sitten. Kaikkihan me kuollaan kuulemma. Ei siinä mitään, mutta tarinaan lipsahti hänen siskonsa nimen tilalle MINUN nimeni. Tilanne oli minulle karmiva, en voi muuta sanoa. Eikä tietystikään mitään pehmittelyjä tai anteeksipyyntöä. Ei tietenkään.

Kirjoitin tämän asian tänne, siksi että nyt lopetan näiden ajattelemisen. Voin vain todeta että ympärilläni olevat ihmiset opettavat minua olemaan parempi ihminen. Minä en halua olla kova, kylmä, tunteeton, negatiivinen enkä töykeä. Onneksi minulla on eväät olla jotakin muuta. Koitan tulla paremmaksi ihmiseksi, koitan kovasti. Töitä sillä saralla riittää.