Lomalla omasta elämästä

Rintasyöpäleikkauksestani on nyt aikaa 6 päivää. Sairaslomaa on tällä erää kirjoitettuna maaliskuun loppuun saakka. Olen siis lomalla. Yksityisyrittäjänä lomat ovatkin olleet aika vähissä, ja oikeastaan juuri siitä syystä sairaslomani ei ole ihan aikuisten oikeesti vielä alkanutkaan.

Leikkaus vei minut huonoon kuntoon, vaikka peruskuntoni ei ihan rapa olekaan. Jostakin syystä vaan pitää todeta että vasta nyt alan olla tolkuissani ja pystyn paremmin johonkin keskittymäänkin, enkä nukahtele kesken lauseen. Eilen tein jo pari pikku hommaa, ja tänään pitää nyt sitten tarttua härkää sarvista.

Pari viikkoa olen pyöritellyt päässäni ajatuksia tulevaisuudesta. Ja puhunut ajatuksista ääneenkin joillekin harvoille ja valituille. Olen siis miettinyt "mitä jos" vaihtoehtoja. Yleisin kommentti on ollut täysi hiljaisuus. Seuraavaksi yleisin "älä nyt, kyllä kaikki hyvin menee ja oot kohta taas terve ja työkykyinen". Aivan, voi olla, mutta kun ei ole todellista keinoa ennustaa mitä hoitoja on edessä, ja ennenkaikkea mitä hoidot minulle tekevät. Lisäksi työni on sellainen, ettei riitä että olen suht koht tolkuissani. Pitäisi pystyä panostamaan täysillä.

Ihan itse on päätökset tehtävä, ja nyt olen pohdinnan jälkeen päätynyt siihen, että minun on lopetettava yritykseni toiminta. Jos jatkan, kiinteät kulut jatkavat juoksemistaan, enkä näe mitään järkeä maksaa pienistä sairaspäivärahoistani näitä kuluja. Tavallaan fiilikset on tosi haikeat, tuntuu luovuttamiselta. Mutta ei se sitä ole, en todellakaan anna pirun nakertaa itseäni puhki. Olkapäällähän se istuu loppuelämäni, mutta suu teipattuna.

Mitä jos pahin mahdollinen tapahtuu -ihmisenä olen työttömyyskassan jäsen. Soitin viime viikolla sinne kassaan ja kyselin onko kaikki ihan aikuisten oikeesti kunnossa, että kun sairaslomani päättyy, olenko oikeutettu työttömyyskorvaukseen. Puhelimessa oli hiukan iäkkäämpi rouva, joka selkeästi kauhistui kun kerroin rehellisesti tilanteeni, että olen menossa rintasyöpäleikkaukseen ja edessä on pitkiä sairaslomajaksoja. Ja että tulevaisuus huolestuttaa minua, pärjäänkö taloudellisesti. Oli melko häkellyttävää, että täti vastasi minulle "älä sinä sellaisia nyt mieti, sinun pitää nyt vaan hoitaa ittes kuntoon". Empaattista ja inhimillistä, mutta ei tainnut täti ymmärtää sitä, että minä rukka olen se, jonka pitäisi yksinään tuoda leipä tämän talon pöydälle. No onneksi näyttää siltä että olen tuohon korvaukseen oikeutettu. Mitään en usko ennenkuin se tapahtuu.

Poliitikot niin välillä iloisina rummuttavat ajavansa yrittäjien asiaa. Paskat, voin näin yksin yrittävänä sanoa. Esimerkiksi nyt tällaisessa tilanteessa, on matto vedetty täysin alta. Joku voi todeta että miksi et ole ottanut vakuutusta turvaksesi sairastumistilanteisiin. Joo, olisin voinut, mutta silloin emme olisi sitten kyllä säilyneet hengissä näitä vuosia, sen verran kalliita tuollaiset vakuutukset ovat. Se on kiitos ja näkemiin nyt. Kuulostan kenties katkeralta, mutta se johtuu siitä että olen. Koen että nimenomaan pienyrittäjiä kohdellaan huonosti. Itsekin olen sen saanut tuntea tässä viime vuosina pariin otteeseen. Jos verottaja voi tulkita jonkin asian kahdella tavalla, on vuorenvarmaa että asiaa ei ole tulkittu yrittäjän eduksi. Ehkä asia ei niin ottaisi pattiin muuten, mutta kun olen ihan yltiörehellinen ihminen, enkä ole pimeästi työtä tehnyt. Siksi on välillä pitänyt purra hammasta näiden tulkintojen kanssa. No, nyt ei sitten enää tarvitse pinnistellä, onpa yksi iso stressi vähemmän. Pitäkää tunkkinne!

Vähän on ymmällään oleva olo, että mistä päästä aloittaisi hommat. Netistä olen jo poistanut mainoksia, tehnyt viimeisiä tilauksia, kirjoittanut päätöksestäni kirjanpitäjälleni. Pitänee kohta upota tuohon paperikasaan ja tutkia mitä seuraavaksi on tehtävä. Oikeesti ei jaksaisi, mutta on pakko, kun ei kukaan tee näitä puolestani.

Hetkeksi saatan kyllä paeta todellisuutta ja lähteä pienelle kävelylenkille. Kainalossa oleva haava on hiukan ärtynyt, joten kovin paljoa hikoilua tai vaatteilla hinkkausta ei sille ole varmaan hyväksi. Alkaa kuitenkin jo tuntua siltä että seinät ahdistaa - kun ei ole oikein tottunut olemaan tekemättä mitään. Ehkä siihen tottuu?

Palasin korjaamaan tästä pari kirjoitusvirhettä. Ylpeänä voin todeta että kävin todella äsken ekalla leikkauksen jälkeisellä kävelyllä. Vaivaiset kolme kilometriä, mutta oli silti ihanaa. Iloa tuo myös katsella rakkaan nuoren uroskoirani temmellys lumisella metsätiellä!