Tarkimmat lukijat ehkä huomaavat otsikon valinnassa jotakin outoa. Niin, olen nimennyt tämän 1. leikkaukseksi. Voihan olla että se on myös viimeinen syöpäleikkaukseni. Toisaalta fakta on se, että on todennäköisintä ettei ole.
Minulle tämä ei todellakaan ole ensimmäinen leikkaus. Jostakin ihmeellisestä syystä, olen niitä ihmisiä jotka harvoin sairastavat. Flunssakin minulle on tullut aniharvoin. Aina kun jokin on vialla, tarvitaan kirurgin veistä. Minua on leikattu 17v iästä lähtien reilusti yli kymmenen kertaa, ja tästä lukemasta on jätetty pois ihan pikkuiset leikkaukset. Jonkinmoista kokemuspohjaa siis on siitä, mitä leikkauksessa kropalle tapahtuu, ja mikä on olo siitä toipuessa. Tunnen itseni aikalailla terveeksi, mitä nyt viime vuosina on lääkäri yrittänyt tyrkyttää verenpainelääkitystä. Parin viikon kokeilujen jälkeen olen heittänyt pillerit nurkkaan kun lääkkeen aiheuttamat sivuoireet ovat aikaansaaneet niin pahan olon, että oksat pois. Nilkan turvotus mm. äityi semmoiseksi etten selvinnyt edes normaalista arkiliikunnasta. Ja verenpaineisen pitäisi erityisesti lisätä liikuntaa!
No nyt siis olin sairaalavaatteissa, 1000mg buranan nielleenä valmiina leikkaukseen nro x. Oli liki huvittavaa kuinka monta kertaa varmistettiin ettei "amputoida väärää jalkaa". Vastaanottava hoitaja kysyi tietty henkilötunnukseni, sen jälkeen leikkaussalihoitaja, nukutuslääkäri ja kirurgi. Kaikilla samat kysymykset: kerro nimesi, henkilötunnus, omin sanoin mikä leikkaus, ja kummalta puolelta. Oli liki huvittavaa. En ainakaan muista että aiemmin olisi näin montaa kertaa varmistettu! Toki yksikin väärin tehty leikkaus saattaa kohdalle osuessaan harmittaa asianosaisia.
Sitten minulle kerrottiin että salissa olisi opiskelijoita. Jos minulle sopii. Vastasin että tottakai. Minut kellautettiin selälleen petiin ja päälle ah niin mukavan lämmin peitto. Opiskelijatyttä alkoi kiinnitellä mittalaitteita minuun ja opiskelijapoika sai tehtäväkseen kiinnittää kanyylin. Kädessäni näkyy suonet todella hyvin johtuen urheilutaustasta ja fyysisestä työstä. Mutta niin poika kaiveli suonta huolella....vaihdettiin kanyyliä...ja uudestaan. Myönnän että välillä hiukan sattuikin, ja leikkaussalihoitaja tuli viereeni pahoittelemaan tilannetta. Sanoin vain että joskushan kaikkien on harjoiteltava. Kolmas kanyyli otettiin käyttöön ja sen laittoikin sitten paikalleen lääkäri. Heti tämän jälkeen hän kertoi että kohta alkaa nukuttaa. Ja siihen muistikuvat sitten loppuvat.
Herään heräämössä omaan kuorsaukseeni. Kurkkua sattuu, niinkuin aina leikkauksen jälkeen, koska putket painavat kurkun muusiksi. Sen lisäksi koko yläkroppa oli kuin jyrän alle jäänyt. Kuin vanne olisi kiristänyt kauttaaltaan. Sen verran aikaa olin tajuissani että pyysin hoitajalta lisää peittoa, palelin sairaan paljon. Minulle tuotiin ohut pyyhe, vain alakropan peitoksi. Taju lähti jälleen. Tai kai sitä voi uneksi kutsua. Seuraava muistikuva on se että kirurgi kävi katsomassa minua, hän kysyi jotakin, vastasin, nukahdin jne. Sen muistan että hän sanoi että voin kotiutua jo tänään, jos olo sallii. Sitten muistan kun hoitaja selittää jollekin toiselle että verenpaine on koholla, että alennetaan sitä lääkkeellä. Jos olisin pystynyt, olisin sanonut että paine on siksi koholla, että minulla on kipua. Mutta en pystynyt, nukahdin. Sitten heräsinkin siihen että minut kuskattiin osastolle. Leikkauksen alusta oli kulunut jo viitisen tuntia. Tajusin kelloa katsoessani että pitäisi laittaa muutama viesti kännykällä, muuten läheiseni hermostuvat. Mutta en pystynyt edes ottamaan kännykkää laukusta!
Hetken kuluttua tulikin hoitaja ja ojensi minulle osaston puhelimen. Vanhempani olivat hermostuneet ja soittivat kysyäkseen mikä on tilanne. Puhelu oli lyhyt ja ytimekäs. Mitään en siitä muista. Kurkusta lähti hädin tuskin muutama sana. Jälleen pari tuntia unta. Kyljelleen kääntyminen olisi ollut kiva vaihtoehto koska selkä oli puutunut ja kuorsasin, mutta kipujen takia en pystynyt löytämään asentoa jossa olisi voinut olla.
Nyt sitten pakottauduin laittamaan pari tekstiviestiä. Tuskan kautta sain muutaman sanan kirjoitettua. Kerroin hoitajalle että on mentävä vessaan, hän hymyili että se sopii. Niinpä sitten tarrasin tippatelineeni kainaloon ja laahustin onneksi aivan vastapäätä käytävällä olevaan vessaan. Silmissä musteni ajoittain mutta homma hoidettu. Sitten oli vuorossa loistoateria, eineksiltä haiseva jauhelihakeitto, leipä ja omenarahka. Sekä ah, lasi vettä ja lasi mehua. Pieninä lusikallisina söin hiukan, lepäsin ja söin hiukan lisää. Koko annosta en todellakaan saanut alas. Sitten pitikin jo ryhtyä soittelemaan kyytiä. Ja samalla aloin pukea päälleni. Hitaammin puin ehkä 2 vuotiaana.
Jälkikäteen ajatellen on täysin uskomatonta missä kunnossa sairaalasta laitetaan potilas ulos. Mietin että toki on kyse kustannusten säästämisestä, ja ehkä myös pelosta että potilas tuo osastolle taudinaiheuttajia - tai että vastaleikattuun haavaan pesiytyy sairaalabakteeri. Joka tapauksessa minulle sanottiin useaan otteeseen lause "voit kotiutua jo tänään". Toki oli kyse myös omasta valinnasta. Jos olisin sanonut että olen aamuun, olisin varmaan saanut olla, sillä olin yksin 6 hengen huoneessa. Mukaani sain muutaman 600mg Buranan ja jokusen Panacodin.
Kotimatkasta ei sen enempää. Istuin ämpäri sylissäni silmät kiinni, koko matkan. On ollut parempikin olo. Kotiin päästyäni vein kassini keittiöön, takkini naulakkoon ja työnsin pääni vessanpyttyyn. Vaikea päättää maistuiko jauhelihakeitto paremmalta alas- vai ylöspäin mennessään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti