Kirje

Juhannus oli ja meni...ja maanantaina kävimme kaupassa ja poistullessa tyhjensimme postilaatikon. Näin sairaalan kuoren ja avasin olettaen sen sisältävän laskun lääkärikäynnistäni. Kirje pitikin lukea pariin kertaan ennenkuin osa siitä hiipi tajuntaan.

"keskiviikko, näytteenotto oikeasta rinnasta"

Siis mitä???? Kyyneleet valuivat pitkin poskia.

Selvästikin lääkärit olivat jälkikäteen tutkineet kuviani (ultra + mammografia) ja päätyneet kuitenkin syöpäepäilyyn.

Tänään on se keskiviikko. Kirjeessä kerrottiin myös se, että lääkäri soittaa ensi viikon tiistaina. Pitkiä päiviä edessä. Ajatuksia harhailee sinne tänne. Mietin että olen voittanut ensimmäisen erän, toiseen erään jos on pakko ryhtyä...olen ainakin paremmassa kunnossa.

Tästä asiasta tietää toistaiseksi vain muutama ihminen. ne joille oli pakko kertoa, kun oli pakko pikaisesti muuttaa tämän viikon suunnitelmia.

Kontrollikäynti

Kuten edellisessä postauksessani kirjoitin, odottelin kontrollikäyntiä huhtikuulle. Lääkäri oli halunnut sen niin, että käyn ensin ultrassa ja mammografiassa, ja sen jälkeen verikokeissa- jonka jälkeen tapaisin lääkärin. Eihän se nyt ihan niin mennyt.

Kesäkuussa sain kutsun lääkärille, mikä käynti tuntui varsin turhalta kun kaikki tutkimukset olivat tekemättä. Mietin hetken että soitanko sinne ja valitan ettei tämän nyt tässä järjestyksessä pitänyt mennä, mutten sitä tehnyt. Siitä syystä että pelkäsin että koko homma sitten siirtyy jonnekin syksyyn! Niinpä sitten lääkäri kyseli kuulumisiani ja vointiani, tutki päällisin puolin ja kertoi että muutamaa päivää aiemmin otetut verikokeet olivat ok.

Pari viikkoa tämän jälkeen pääsin sitten ultrattavaksi ja mammografiaan. Tutkimuksen teki nuori erikoistuva naislääkäri, joka oli varsin mukava ja asiallinen. Vanhempi kollega tuli sitten katsomaan kuviani. Yhdessä he päättivät että pitää ottaa oikeasta rinnasta (siitä terveestä) tarkennuskuva. Se otettiin, ja tutkivat sitäkin pitkän tovin. Siinä vaiheessa kun kuulin viereiseen huoneeseen, että pitää ottaa vielä yksi tarkennuskuva, alkoi jo paniikki kuristaa kurkussa. Kokosin kuitenkin itseni ennen kuin hoitaja tuli huoneeseen. Kuva otettiin ja lääkärit sitä jälleen tutkivat. Minulle kerrottiin että kyse on vain viattomista kalkkeutumista, eli kaikki ok.

Puin vaatteet ylleni ja kuljin robottina parkkipaikalle. Olo oli täysin tyhjä.

Tämän jälkeen sitten vanhempani ja muutama läheinen onnitteli. Otin tyynesti onnittelut vastaan, osaamatta itse asiasta riemuita.

Kevät, parempi kevät!

En ole itse aikoihin käynyt katsomassa blogiani, saati sitten ajatellut kirjoittavani tänne. Laskimesta kuitenkin näen että yllättävän paljon on liikennettä, joten ajattelin nyt hiukan laittaa tilannetietoja. Äitini tilanne on yllättävän hyvä. Lymfooma on käytännössä voitettu. Hoitokertoja on jäljellä 2, jotka ovat kyllä äitini ikäiselle todella rankkoja. Totuus siis on että syöpä on leikkausten ja sytostaattien avulla selätetty, mutta vielä olisi säilyttävä hengissä 2 hoitokerran tuoma järkyttävä rasitus elimistölle. Uskon jo kuitenkin, että kesästä tulee hyvä.

Oma tilanteeni on sellainen, etten enää mieti syöpääni joka päivä. Tamofenin nappaaminenkin aamuisin on muodotunut rutiiniksi, en enää mieti miksi lääkepillerin syön. Hyvä niin.

Minulle sanottiin syksyllä että seuraava kontrolli on huhtikuussa. Eli mammografia, verikokeet ja lääkärikäynti. Ja mainittiin myös että jollei kutsua kuulu, ala kyselemään. Ajattelen kuitenkin että heillä lienee kiireellisempääkin työtä, en nyt vielä ryhdy kyselemään miksi kutsua ei ole kuulunut. Ja onhan nyt vasta eka viikko tätä kuuta kulunut.

Olen aloittanut pari viikkoa sitten kunnonkohotusprosessin tosissani. Tavoite olisi saada itsensä syksyyn mennessä juoksukuntoon. Tavoite voi kuulostaa jostakin pieneltä, mutta kylläpä sitä siinä on riittävästi palaa purtavaksi kun aktiivisesta juoksulenkkeilystä on aikaa parikymmentä vuotta, ja saman verran kiloja!

Vihaan klovnipatsasta!

Tämä aamu oli paha. Hemmetin paha.

En ole täällä käynyt kertomassa kuulumisiani. Mulla menee ihan hyvin, kai. Mitä nyt hiukan stressaa ja verenpaineet on tapissa.

Tasan neljä viikkoa sitten isäni vei äidin sairaalaan ihmeellisten oireiden vuoksi. Oli huimausta ja voimakasta päänsärkyä ja oikean käden toimintahäiriöitä. Siitä alkoi sitten kiivas kolme viikkoa jonka aikana todettiin että äidilläni on lymfooma aivoissa...ja leikkauksia tehtiin kolmen viikon sisällä 3 kpl. Tänään vein hänet siihen rakennukseen, minkä aulassa on se hiton hieno patsas, se iloinen klovni.

Luvassa luuydinkokeita ja sytostaatteja. Itse yllätyin siitä kuinka voimakas oli oma reaktioni kun jouduin palaamaan sen rakennuksen ovelle.

Maailman nopein tapa päästä eroon puhelinmyyjästä?

Olen saanut viimeisen kuukauden aikana kaksikin eri soittoa, samasta firmasta.

Puhelinmyyjä kysyy olenko kuullut naisille suunnatusta gynekologisten alueiden syöpien ja rintasyöpien vakuutuksesta. Vastaan että olen kyllä, mutta oletteko kiinnostuneita minusta, kun kerron että sain rintasyöpädiagnoosin tammikussa tänä vuonna.

Puhelu loppuu hyvin lyhyesti. Eivät kuulemma voi minulle ko. vakuutusta myydä. Kysyn pitkäänkö pitää olla terveenä ennenkuin myyvät vakuutuksen. Vastaus on, ei koskaan voida myöntää vakuutusta sellaiselle, jolla on joskus todettu solumuutoksia.

Kiitos ja näkemiin! Ai niin, hyvää päivän jatkoa!

Pinkki päivä

Olen lähdössä viikonlopuksi hotelliin, erään kurssin vuoksi. Viikkailin tuohon sängylleni valmiiksi vaatteet jotka laitan lähtiessä päälle. Koska eilisen lymfaterapeutin laittamista kahdesta "mustekalateippauksesta" toinen ulottaa lonkeronsa kaula-aukon seutuville, päädyin laittamaan voimakkaan pinkin paidan päälleni. Sävy sävyyn siis teipin kanssa.

Tämän jälkeen avasin tietokoneeni ja eteeni lävähti tieto että tänään on roosa nauha päivä, eli pinkkiä päälle! Sattuikin sattumalta sopivasti.

Joskus joku on minulle heittänyt että miksi rintasyövästä niin paasataan ja kerätään sille rahaa? Vastasin että siksi, että rintasyöpää sairastavia on niin paljon, niin moni sinunkin tutuistasi sitä sairastaa, et vain tiedä sitä!

Hyvää roosa nauha -päivää kaikille siskoille!

Elämäni ensimmäinen lymfaterapia

Toukokuussa syöpälääkäri laittoi minulle mukaan lähetteen lymfaterapiaan, mutta olen tuttuun tapaan odottanut, että kyllä se turvotus itsesään häipyy kun vaan liikun ja teen fyysisiä töitä ja aikaa kuluu.

Ei muuten häipynyt!

Niinpä sitten nyt vihdoin varasin ajan fysioterapialaitoksesta, lymfaterpiaa varten. Tällä kertaa häveliäisyys voitti, ja oli pakko varmistaa että hoitaja on nainen. Jotenkin tuntuisi hullulta mennä käsittelyyn jonka tekisi mies. En varmastikaan ole ainoa joka näin ajattelee!

Hoito tehtiin eilen puoliltapäivin. Aika oli tunnin aika, josta ensimmäiset 10 minuuttia meni haastatteluun ja viimeiset 10 minuuttia kinesioteippaukseen. Varsinaisen käsittelyn hän aloitti pyörittelemällä molempia arpikohtia melko voimakkaasti pyörivin liikkein. Hetken käsittelyn jälkeen kipu hävisi. Sitten hän kävi läpi kaulan, kainalon, ja vasemman neljänneksen niin etu- kuin tapapuoleltakin. Varsin jännä ja rentouttava hoito.

Vaikutukset eivät tietystikään tuntuneet heti, mutta varasin siitä huolimatta ensi viikolle ajan, ja vielä seuraavallekin.

Käsittelyn jälkeen janotti ja tuntui siltä että "limppu" oli kadonnut kainalosta. Eli kainalon alueella on ollut sen verran turvotusta että nyt tuntuu todellakin toisenlaiselta. Myös rinta on eri tuntuinen, ei enää semmoinen räjähdystä vaille oleva kumipallo! Loistavaa :)

Nyt se on sitten ohi?

Syöpä on kyllä totisesti aika vaikea sairaus. Viime viikkoina on ollut vaikeuksia vastata niihin ystävien, tuttujen ja sukulaisten kysymyksiin ja toteamuksiin. "Onnittelut, sä olet nyt terve?" "Nyt se on sitten ohi."

Toki pitää olla positiivinen ja olenkin sitä. Mutta syöpä on sairautena sellainen, että tämän tilanteen ymmärtää ehkä täysin vain toinen samalla viivalla oleva. Syöpä leikataan pois, saadaan hoitoja... Mutta siitä huolimatta niitä syöpäsoluja jää vaeltelamaan pitkin elimistöä. Sitä toivoo ja uskoo, etteivät ne pirulaiset tee uutta pesää mihinkään. Mutta kukaan ei lopulta tiedä. Kukaan ei tiedä mikä on tulevaisuus. Tutkimukset joilla varmistetaan tilanne, ovat lapsellisia, ja paljastavat syövän vasta jos se on jo tehnyt tuhoamistyötänsä jonkin aikaa. Valitettavasti.

Niin että tässä se nyt sitten on, se vastaus. Ei, en ole terve. Ei, ei se ole ohi. Nyt pitää vain jatkaa elämää, ja toivoa. Ja tehdä kaikki voitavansa että elimistö pysyisi niin hyvässä kunnossa että nitistäisi syöpäsolut. Taidetaan tarvita myös onnea.

Uuden elämän opettelua

Olen elänyt aika aktiivista aikaa, siitä huolimatta että tämä syöpä teki minut työttömäksi. Olen tehnyt monenlaista remonttia, sekä sisällä että ulkona. Ostimme tämän talon pari vuotta sitten ja tämän kesän urakkana oli mm. ulkomaalaus. Koska kesän katkaisi hellejakso, oli maalaustyö silloin jäissä. Syynä tähän osittain se, etten olisi pystynyt maalaamaan siinä helteessä, ja maali olisi seinustalla kyllä kiehunut!

Nyt on maalausurakka miltei päätepisteessä, enää kahden seinustan sokkelit on maalia vailla. Toki sitten voi jatkaa urakkaa ensi vuonna, pari ulkorakennusta pitäisi maalata, purkaa yksi ulkorakennus jne. En ehkä kuitenkaan tykkäisi elää valmiissa maailmassa. Parempi että on tekemistä, niin pysyy mieli ja keho virkeänä.

On ollut mukavaa todeta että kunto kohenee. Kyllä saan itseni täysin sipiksi fyysisellä työllä, etenkin kun raskaita päivä on muutama peräkkäin, mutta kuitenkin se että ylipäätään pystyy tekemään, on ilo.

Tytär laittoi käteeni 10 kg käsipainon, ja sanoi että kannappa sitä mukanasi tämä päivä...ihan vaan muistutuksena ettet liho takaisin menettämääsi! Kauheaa...siis ihan kauheaa ajatella mitä tuo 10 kiloakin tekee kropalle, ja vaikkapa tuolle kipeälle polvelleni!

Olen koittanut psyykata itseäni suhteessani syömiseen. Olen koittanut opetella kohtuutta. Sitä että todellisuudessa nyt laihdutusvaiheessa jokaisen pääruuankin annoskoon pitäisi olla "välipalakokoa". Ja hitaammin syömällä tulee kylläisemmäksi. Välillä on kyllä iltaväsymys tuonut vanhoja tapoja esille, mutta pääosin on mennyt suht hyvin. Tänään olen illan yksin kotona, ja olen luvannut että teen itselleni pitsaa. Ja syön sitä ihan hyvällä omallatunnolla.

Kunhan nyt ensin painun muutamaksi tunniksi ulkotöihin!

Kuolemanpelko kannustaa liikkumaan ja laihtumaan

Todellakin. Elämäni on muuttunut melkolailla aktiivisemmaksi nyt, kun on jälleen pystynyt liikkumaan. Kuntokin on kohonnut, ja on jotenkin ketterämpi olo. 9 kiloa on lähtenyt siitä kun sädehoitojakso loppui toukokuun puolivälin jälkeen. Painonpudotus jysähti aivan paikoilleen hellejakson aikana, en kertakaikkiaan jaksanut silloin liikkua, enkä tehdä pihatöitäkään.

Eli kyllä saivat lääkärit mut nyt peloteltua! Ajatuksena ei siis ole vain se että terveesti syömällä ja lisäämällä liikuntaa saan kenties estettyä syövän uusiutumisen. Tajusin jotenkin konkreettisesti sen, että voin valinnoillani vaikuttaa terveyteeni. En vaan halua kuolla vielä! En halua kuolla siihen että lihavuuteni ansiosta sydämeni pysähtyy, saan aivoinfarktin, tai jonkin muun tappavan seuraamuksen järjettömistä elintavoista.

Minulla on monia ystäviä, jotka polttavat tupakkaa. Jokainen, joka ikinen heistä on vuosien varrella koittanut päästä tavasta eroon. Olen nähnyt siis monta taistelua...ja ymmärrän että se on vaikeaa. Väittäisin kuitenkin että käyttämättä on yksi konsti, tupakoitsijoille voisi järjestää oapstettuja käyntejä sädehoitoyksikköön. Ne tunnit mitkä vietin sädehoitovuoroani odottaen, ja välillä muiden potilaiden kanssa keskustellen...avasivat silmät. Kurkkusyöpä vaikeuttaa puhumista, tai estää sen kokonaan. Hengittäminenkin oli joillekin vaikeaa. Tupakan aiheuttamat syövät ovat yleisiä...ja oli jotenkin karmivaa katsella niitä, jotka polttivat tupakkaa syöpäosaston oven edessä. Tulivat sädehoidosta, ja menivät tupakalle? Siis oikeesti! Itse en ole elämässäni polttanut kokonaista askillistakaan tupakkaa, mutta passiivisesti olen polttanut paljon. Aina lähtenyt mukaan tupakalle. Tutkimustulokset on kuitenkin tässä asiassa ihan kiistattomat, tupakointi lisää monen eri syövän riskiä. Joten jos et polta, älä aloitakaan!

Tällaisia ajatuksia kauniin aurinkoisen ja todella lämpimän päivän päätteeksi. Remonttihommien lisäksi kävin tänään koirien kanssa iltalenkillä metsätiellä, ja poimin hupparini täyteen rouskuja ja tatteja. Kertakaikkisen mukavaa!

Kolmen kuukauden lääkärintarkastus

Yllättävän vastenmielistä oli palata sinne samoille käytäville, missä tuli vietettyä tunti jos toinenkin sädehoitoon mennessä. Nyt olin ainoa koko odotussalissa, ja lääkäri otti minut vastaan ajallaan.

Koko lääkärikäynnin idea ei ehkä minulle selvinnyt lopultakaan. Viikkoa aiemmin olin käynyt labrassa verikokeissa, otettiin perusverenkuva ja munuais- ja maksa-arvot. Lääkäri levitti eteeni pöydälle paperin missä tulokset olivat, ja sanoi että kaikki arvot ovat oikein hyviä.

Kysyin että olisiko jatkossa minun järkevää käydä verikokeissa, näkisikö niistä jos syöpä hyökkää uudestaan. Vastaus oli että syöpä on kuin loinen, se laskee hemoglobiinin ja kaikki verihiutalearvot ja nostaa maksa- ja munuaisarvoja. Mutta vasta kun se on laajalle levinnyt.

"Paljon tärkeämpää on että tarkkailet itseäsi, ja liikut paljon, sekä syöt mahdollisimman vähän sokereita, valkoisia viljatuotteita ja kovia rasvoja."

Mitään tutkimusta hän ei tehnyt, kysyi vain onko iho jo ehjä. Ja vastasin että on, mutta olen ihmetellyt kun tuo vasen rinta on edelleen aika paljon kovempi ja turvonneempi terveeseen verrattuna. Hän vastasi että sädehoito oli niin voimakas hoito, että siitä toipuminen kestää kaksi vuotta, ja turvotus voi hyvinkin kestää sen ajan.

Huhtikuussa on odotettavissa kutsu mammografiaan ja uusiin verikokeisiin. Sen jälkeen myös lääkärille. Siihen asti voi elellä ihan normaalisti.

Olin kyllä lukenut tästä että voi olla jonkinlainen shokki se hetki kun hoidot loppuvat. Siltähän se nyt tuntuu. Seuraava käynti on monen kuukauden päässä. Pitäisi tarkkailla itseään, ja huomata pienetkin merkit, jotka voivat merkitä syövän leviämistä. Mutta silti pitäisi pysyä järjissään?

Pitäisi elää kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Etsiä työpaikka, tai ryhtyä uudestaan yrittäjäksi. Taloustilanne ja poliitikkojen tuoreimmat päätökset eivät kyllä luo uskoa siihen että yksinyrittäjyys olisi järkevä vaihtoehto. Olo on kuin niskaotteella nostetun kissanpennun alastulo. Ehkä tassuilleen, mutta silti hiukan sattuu?

Polkypyöräilyä

Melkein pari viikkoa onkin vierähtänyt, ja kirjoittaminen on jäänyt. Helteet ovat hellineet suomea. Se on kumma tabu että ei täällä voi sanoa inhoavansa sitä että on liian kuumaa. Pitää kuulemma olla vain tyytyväinen kun kerrankin on lämmintä.

Täällä netissä uskallan kyllä kertoa että vihaan pakkasta, vihaan sitä että pitää pukea valtavasti päälle jotta voi mennä ulos. Inhoan sitä tunnetta mikä tulee keuhkoihin jos pakkasessa liikkuu rivakasti.

Yhtälailla inhoan hellettä. Miksi sitä pitäisi rakastaa. Vanhukset, huonokuntoiset ja sydänvikaiset voivat todella huonosti. Samoin monet eläimet. Siitäkö pitäisi olla vain tyytyväinen?

On totta että säätilasta on suotta olla pahoillaan koska se on asia johon ei voi vaikuttaa. On vain kestettävä se mikä on kulloinenkin olotila. Huonetilan jäähdytyslaitteen hankinta on kyllä käväissyt mielessä moneen kertaan jo, etenkin silloin kun herää klo 4 aamuyöllä yltä päältä hiessä. Kaikki ikkunat auki, mutta ulkoakaan ei tule yhtään viileämpää yöilmaa!

No helteestä huolimatta käväisin maanantaina hakemassa itselleni käytetyn polkupyörän, jonka yksi ystäväni minulle lahjoitti. Hieno ja kallis pyörä, joten olen todella kiitollinen! Pitkän sairaslomajakson jälkeen ei olisi mahdollista tuollaista pyörää noin vain ostaa.

Heti maanantai-iltana polkaisin ensimmäisen viiden kilometrin lenkin. Saattaa kuulostaa vähältä, mutta metsätie jota ajoin, oli kyllä vaativa sekä pohjaltaan että korkeuseroiltaan. Vastaa varmasti ainakin kymmentä kilometriä asfaltilla. Eilen illalla tein uudestaan saman lenkin, ja nyt oli tunne vieläkin mahtavampi. Jännä kuinka paljon pyöräillessä saa itsestään tehoja irti, ainakin tässä vaiheessa kun painoa on vielä rutkasti liikaa. Joten voin suositella! Lisäksi pyöräily on armeliasta nivelille, polveni on kenkkuillut kuukauden verran muttei pyöräillessä juuri edes tunnu.

Nyt suoraansanoen odotan sitä, että ilmat hiukan viilenisivät. Sitten uskaltaisi kenties tehdä jo pidempiäkin lenkkejä. Jotenkin jännää, ettei luota kuntoonsa vielä yhtään. Toisaalta, eihän siitä ole kuin kolmisen kuukautta, kun matka sängystä jääkaapillekin tuntui ylipääsemättömältä. Nyt on tilanne sentään paljon parempi. Uskaltaako siitä jo iloita? No ainakin hiukan!

Millä nainen saa itsensä kauniiksi?

Joka ikinen nainen haluaisi olla kaunis. Näin uskon, tai on ainakin joskus halunnut, ennen kuin on luovuttanut.

Kyllähän kaikkea mahdollista on tarjolla. Myydään ihmeitätekeviä voiteita ja seerumeita, ihan käsittämättömiin litrahintoihin. Myönnän itsekin että joskus ei edes tajua katsoa pakkauskokoa, vaan ostaa tuotteen muilla perusteilla. Mutta aivan vastaavan tuotteen, isommassa pakkauksessa, saattaa saada samaan hintaan kun vain huomaa hiukan vertailla hintoja. Ja jos todella miettii, mitkähän kauneudenhoitotuotteet ovat ihan rehellisesti tehneet ihmeitä? Oma listani on lyhyt: hiusöljyt ovat mahtavia tuotteita, jotka ovat vaikuttaneet hiusten kuntoon enemmän kuin kaikki elämän varrella käyttämäni ihmeshampoot ja -hoitoaineet yhteensä. Nyt käytänkin halpoja täysin hajustamattomia ja lisäaineettomia hoitoaineita ja shampoita. Ja hiukset paremmassa kunnossa kuin vuosiin. Ihonhoidossa must ovat kuorintahansikkaat, joilla saa kuolleen ihosolukon pois - ja taas paljon halvemmalla kuin käyttämällä jotakin kuorinta-aineita! Kuivan ihon kosteutukseen mahtava tuote on kookosöljy. Voi sitä syödäkin, mutta oma purkkini kyllä kuluu lähinnä ihovoiteena. Etenkin talvella se on verraton ihon hilseilyn lopettaja ja kesällä auringon kiusaamalle iholle paras mahdollinen tuote. Siinäpä ne suurimmat ihmeidentekijät!

Kauneushoitolat myyvät mitä ihmeellisempiä hoitoja ja kirurgiset toimenpiteet ovat arkipäivää jo suomessakin. Niitä hoitoja ottavat ihan tavallisetkin ihmiset, eivät vain rikkaat. Itse olen käynyt kerran kosmetologikoululla ihonpuhdistuksessa, siitä on arviolta 25 vuotta. Voi olla että vaikutukset ovat jo kadonneet.

Pysähdyin tässä puolen vuosisadan kriisissäni katselemaan peiliin miettien että tarttis tehrä jotain. Siis ulkonäölle.  Fakta on se, että ne toimet, jotka eniten kohentaisivat ulkonäköäni olisivat ihan ilmaisia. Muutama kilo pois, ryhti kunnolliseksi, terveellistä ruokaa ja ulkona liikkumista. Sillä matkalla nyt ollaan.

Tähän mennessä on sädehoitojakson loppumisesta pudonnut n. 7 kiloa. Se lähti helposti, mutta itsekuria vaatii toki syödä noin puolet siitä mitä tavallisesti ja liikkua vähintään tunti päivässä. Lenkkeily on kuitenkin ihan selkeästi parantanut mielialaa ja olen itseeni kaiken kaikkiaan tyytyväisempi. Myös lyhyitä hölkkäpätkiä on jo kuulunut kävelyn lomaan. Sanalla sanoen mahtavaa.

Sen verran urheilutaustaa minulla on, että tiedostan hyvin mitkä vaarat vaanivat kun tällaisena melko huonokuntoisena yhtäkkisesti innostuu kuntoilusta. Päätavoitteeni on nyt pitää itseni aisoissa, eikä tehdä mitään tolkuttoman paljoa. Myös puutarhatyöt ovat kuluttavia ja samalla liikkuu ihan huomaamatta. Kun käyttää rautakankea, lapiota ja kottikärryjä, ei ehkä sinä päivänä kannata rautatankoja sisällä paljoa liikutella. Kohta toivon mukaan pääsen aloittamaan pyöräilyn.

Ahdistaa

Jotenkin on nyt muutaman päivän ajan ollut tosi ankea olo välillä. Onneksi vain välillä. On surettanut se, kuinka vaikeaa joillekin ihmisille positiivisuus on. Monelle negatiiviselle voimiani syövälle ihmiselle olen vuosien mittaan jo kääntänyt selkäni ja ollut tekemisissä mahdollisimman vähän.

Mutta tiedättekö, aina se ei ole mahdollista. Ei silloin, jos tuo ihminen on sinulle hyvin läheinen. Sitä vaan koittaa jotenkin luovia, koittaa opettaa ajattelemaan asioista positiivisemmin.

Makuja on monia, ja tapoja tarkastella asioita on vielä enemmän. Myös joidenkin tahdittomuus ja käytöstapojen puute on ahdistanut. Oikein kovastikin. Kuinka paljon mukavampaa elämä onkaan jos otetaan muut huomioon - enkä nyt tarkoita mitään ulkokultaista teeskentelyä. Ihan vaan rehellistä ja empaattista suhtautumista toisiin.

Nämä kaikki ajatukset ovat risteilleet päässäni, yhä enemmän sen jälkeen kun osallistuin sukujuhlaan lauantaina. Tämän päivän kruunasi se, kun isäni mainitsi siskonsa kuolleen rintasyöpään 14 vuotta sitten. Kaikkihan me kuollaan kuulemma. Ei siinä mitään, mutta tarinaan lipsahti hänen siskonsa nimen tilalle MINUN nimeni. Tilanne oli minulle karmiva, en voi muuta sanoa. Eikä tietystikään mitään pehmittelyjä tai anteeksipyyntöä. Ei tietenkään.

Kirjoitin tämän asian tänne, siksi että nyt lopetan näiden ajattelemisen. Voin vain todeta että ympärilläni olevat ihmiset opettavat minua olemaan parempi ihminen. Minä en halua olla kova, kylmä, tunteeton, negatiivinen enkä töykeä. Onneksi minulla on eväät olla jotakin muuta. Koitan tulla paremmaksi ihmiseksi, koitan kovasti. Töitä sillä saralla riittää.

Vatsa kuntoon

Olen juhannuksen jälkeen lukenut Kaarlo Jaakkolan kirjaa Vatsa kuntoon. Kirjoittaja on kirurgian erikoislääkäri, joka on perehtynyt 30 vuoden ajan ravitsemushoitoihin.

Suosittelen kirjan lukemista kaikille, jotka haluavat voida paremmin. Paradoksaalista on  se, että sellaiset ihmiset, jotka elävät kaikista epäterveellisimmin ja joiden elimistö huutaa apua, eivät varmastikaan tätä kirjaa lue. Soisi kuitenkin että pikku hiljaa yleiset ravitsemussuositukset muuttuisivat ja että ravitsemushoidot otettaisiin osaksi lääkäreiden määräämiä perushoitoja.

Vuosien myötä olen oppinut uskomaan sen, että ihmisen kasvot kertovat miten hänen vatsansa ja suolistonsa voi. Ihon väri, epäpuhtaudet...Silmien ympäristöstä näkee jos ihmisellä on sydänongelmia. Joku voi sanoa että huuhaata, mutta kannattaa tarkkailla ympäristöä. Saatat muuttaa mielipiteesi!

Luen kirjan varmasti vielä toiseen kertaan, käyttäen kynää merkintöjen tekemiseen. Tällä ensimmäisellä lukukerralla lopputulos oli se, että käväisin luontaistuotekaupassa.

Greipinsiemenöljy on ihmeaine, jota kannattaisi jokaisen nauttia. Nyt kaupassa oli öljytipat loppu, joten jouduin tyytymään kapseleihin. Lisäksi ostin Spirulina-jauhetta ja mustikkajauhetta.

Tottakai tuoreet marjat olisivat paras vaihtoehto, mutta aina niiden saaminen ei ole mahdollista.

Jo ennestään syön muutamia lisäravinteita. Päivityksestäni 13.4 voit lukea mitä päätin ottaa tuolloin käyttöön. Sen jälkeen olen vatsavaivojen vuoksi ottanut käyttöön taas myös pellavansiemenrouheen, tosin vain pieninä määrinä, 1-2 tl per vrk.

Lisäksi hoen itselleni muutamaa mantraa: syö vihanneksia niin paljon kuin mieli tekee ja milloin vain. Syö hedelmiäkin silloin kun siltä tuntuu, ovat parempi vaihtoehto kuin muu makea. Vältä leipää ja perunaa. Syö pastaa ja riisiä vain vähän ja mieluiten täysjyvää. Lihaa silloin tällöin...kalaa aina kun maittaa! Rasvat vähiin, voita ja öljyä.

Näillä mennään. Ja liikuntaa lisään nyt sitä mukaa kuin polvi kestää :)

Paljonko unta ihminen tarvitsee?

Niin, tuota otsikon kysymystä ihan googletin tänään. Ehkä typerintä mitä voi tehdä, on tehdä tuosta asiasta ongelma. Mutta kuitenkin ihmetyttää kuinka paljon voin nukkua.

Viime yönä menin nukkumaan noin klo 23, nukuin seitsemään, kävin vessassa, luin 10 min ja nukuin klo 9.30. asti. Sitten kävin Ikeassa, tulin kotiin, söin lohivoileivän ja nukuin 3 tuntia. Nyt tässä sitten ihmettelen miten voikin olla näin unelias olo, menisinkö saunaan ennen kuin menen NUKKUMAAN.

Siis täh? Olen nukkunut vuorokauden sisällä noin 13 tuntia. Taustalla ei ole mitään erityisen rasittavaa, ei kovaa fyysistä rasitusta, alkoholiakin join koko juhannuksen aikaan yhteensä 3 annosta. Joten ei voi johtua mistään sellaisestakaan.

Krooh.

Voiko itseään kiusata?

Voi. Kirjoitin äsken tänne blogiin siitä, kuinka kuntoilu ja parempi elämä aloitetaan aina huomenna. Ei, aloitin sen tänään. Pieni askel, mutta pienillä askelilla on nyt aloitettava!

Tein muutaman joogaliikkeen ja muutaman raudansiirtelyliikkeen. Ähäkutti, tuli muuten hyvä olo!

Minkälaista olikaan olla hyväkuntoinen?

Koitan muistella. Olen ollut hyvässä fyysisessä kunnossa isoimman osan elämääni. Mutta siitä tuntuu olevan kauan, niin kauan että on vaikeaa muistaa minkälaista se oli. Minkälaista olisi jos voisi juosta muutaman kilometri ilman vaikeuksia? Minkälaista olisi jos voisi mennä vaatekauppaan, ostaa mitä vain, ja se näyttäisi hyvältä päällä?

Nyt koitan valmistaa itseäni uuteen elämään. Tunnustan että on vaikeaa päästää irti pelosta. Siitä yksinkertaisesta pelosta, että se syöpä edelleen lymyää jossakin ja odottaa iskumahdollisuutta kuin kobra.
Toisaalta...jollen aloita kuntoilua voin kuolla korkean verenpaineen aiheuttamaan ongelmaan, veritulppaan, tai mihin vaan mikä aiheutuu huonosta kunnosta ja ylipainosta. Siispä on vain yksi vaihtoehto. Liikunnallisen elämäntavan aloitus.

Tuttua varmaan monelle: en aloita vielä tänään, koska polveni on edelleen kipeä. Eikä ihan vähän.
Aloitan vasta huomenna, ei huomennahan on juhannusaatto...

Muistan nuoruudestani erään naisen, joka oli tavallaan kaupunkimme "kylähullu" tai yksi niistä. Tämä nainen oli pukeutunut vaaleanpunaisiin vaatteisiin, joka tuolloin oli todella epätavallista. Hän ajoi pyörällä, päivät pääksytysten. Ajoi aina vaappuen ja vauhdilla, edes takaisin. Varmasti huippukunnossa. Tarina kertoi että hänen koko perheensä oli tuhoutunut tulipalossa. Sitä en tiedä oliko tuo totta vai ei.

Hän pakeni jotakin. Kohta tällä kylällä ehkä näkyy myös joku edes takaisin liikkuva. Pakenemassa kuolemanpelkoa. Positiivisella mielellä kuitenkin!

Läski pattipolvi

Heipä taas pitkästä aikaa. Oli tässä pieni kattoremontti, joten siksi en ole kirjoitellut. Talkoovoimin roudattiin vanhat ruodelaudat ja vanhat painavat kattopellit pois pihalta ja osaavat miehet (ja miehenalut) laittoivat uuden ruodelaudoituksen, aluskatteen ja uuden kauniin peltikaton. Kyllä nyt kelpaa!

Oli vaan itsellenikin sen verran rankat päivät, että parin talkoopäivän jälkeen en meinannut enää pysyä tolpillani. Oikeaan polveen kertyi kunnolla vettä, ja se on aikas kipeä. Ei saa taivutettua. Hiukan tuossa googlailin ja jäin miettimään olisiko tämä niveltulehdus nyt sitten vielä sen vatsataudin jälkimaininkeja, mahdollista sekin.

Itse olen monesti todennut että polven oireilut on monella ihmisellä se "hälytyskello" joka kertoo että elopainoa on liikaa. Häpeällistä tunnustaa että taidan itse liittyä nyt siihen samaan kerhoon!

Se on aika jännää että olen 50v täyttänyt nainen, mutta edelleen tunnen että sisälläni on 20v tyttö. Ulkokuoreni on vain jostakin syystä hiukan...ööh...turvonnut. Ja kulahtanut?

Tämän vuoden alussa olin jo hyvässä vauhdissa kuntokuurini kanssa - tai parempi puhua ehkä elämäntapamuutoksesta. Tavoitteni oli laihtua 18 kg ja samalla saada itseni siihen kuntoon että pystyn juoksemaan. Rautojen siirtelykään ei mielestäni ole epämiellyttävää, joten sekin kuului suunnitelmiin.

Tammikuun puolivälissä kuitenkin minut pudotettiin jääkylmään kaivoon kertomalla että sairastan rintasyöpää. Tiesin että asiat on pantava järjestykseen ja hoidettava ensin itsensä terveeksi.

Muistan vielä kuinka leikkausosaston hoitaja kysyi haastattelussa pituuden ja painon. Kerroin ne ja sanoin että ainakin 15 kg ylipainoa. Yllätyin kun hän vilkaisi minua ja totesi päättäväisesti: Ei, ihan hyvä. Mietin jälkikäteen että varmaankin syy tuohon reaktioon oli se, että hän oli liian monta kertaa nähnyt vierestä kuinka syöpäsairaat hoitojen edetessä kuihtuvat pois. Rankkaa, ja rankka työ.

Kun luin kirurgin selostusta leikkauksen jälkeen, siinä oli lause "kainalossa erittäin paksu subcuticusrasva". Yökkk! Hemmetti, antaisin sen mielelläni pois.

Myös ennen sädehoitoja lääkäri sanoi minulle että nyt on erittäin hyvä, että sinulla on ylipainoa, koska rasva suojaa sydäntä hoitojen aikana. Korostettiin vielä että 5 viikkoa kestävän sädehoitojakson aikana ei saa lihoa eikä laihtua (kohdistus menisi muutoin pieleen). Niinpä sitten välillä tilanne oli se, että jouduin pakottamaan itseni syömään, kun ruokahalut menivät ajoittain tosi huonoiksi.

Hoitojakson kuluessa koitin muistaa ottaa jokapäiväiset vitamiinini. Liikuin niin paljon kuin pystyin, tein remonttihommia enemmän kuin pystyin. Ja välillä nukuin 12 tunnin öitä parin tunnin päikkäreillä höystettynä, kun ei vaan muuten jaksanut!

Nyt on sitten aika alkaa miettiä mitä tekisi. Miten alkaisi kunnonkohotuksen? Kunhan tuo polvi nyt ensin rauhoittuu normaaliksi. Sitä kun edelleen haluaisi olla terve, hyväkuntoinen, hoikka ja kaunis! Tietenkin.

Mörkö

Syöpä on sairaus jonka saatuaan pitää ajatella läpi monenlaisia asioita. Käsitellä kuolemanpelkoa, ihmetellä muiden ihmisten reaktioita - ja koitettava elää niiden kanssa.

On hyväksyttävä se, minkälaisia kauhun tunteita pelkästään jo sana syöpä saa aikaan monessa. Monelle se merkitsee yhä lähtölaskentaa, lopun alkua. Kannattaisi mitettiä miten jälkipolvilla on helpompaa, testamentti pitäisi laatia ja miettiä hautajaisjärjestelyt. Jos ei kuitenkaan. Jos ei halua.

Jos haluaa vaan nauttia tästä lähtien jokaisesta päivästä ja tehdä niistä mahdollisimman hyviä. Jos vain haluaa uskoa siihen että kyllä kroppa kestää, ja lopulta voittaa sen pirun.

Kyllähän nämä ajatukset ovat kasvattaneet, on oppinut hyväksymään tilanteen. Miettinyt asioita monelta kannalta. Ja silti. Tietokoneessani on nettiselaimessa suosikkikansio, jonka otsikko on Mörkö. Siivoilin äsken papereitani, ja kirjoitin erään vihreän kansion selkämykseen juuri sanan Mörkö.